Vanhat jutut, toinen osa: Tallityttöjen tarina – Lydia ja mysteeriratsukko

Hei! Nyt alkaa toinen osa Vanhat jutut -sarjaa! Tällä kertaa teksti ei ole edes vuotta vanha, mutta tarpeeksi huono tähän. En ole taaskaan koskenut tähän mitenkään, paitsi että siirsin ykköstä lähemmäksi tekstiä ja otin tavuviivat pois (tässä oli tavu aina rivin lopussa). Omat kommenttini on kursivoitu ja laitettu sulkuihin.

 

1
Minä olen Lydia. Tämä on ensimmäinen päiväkirjani. (Olisi parempi, jos ne olisivat samassa lauseessa, niin kuin ’Minä olen Lydia ja tämä on ensimmäinen päiväkirjani.’ Ja vielä parempi olisi, jos lauseen loppuun olisi kirjoitettu vielä ’jota koskaan kirjoitan.’)

Aloitetaan tarina. Pidän hevosista ja asun Kruunukylä-nimisessä pienessä kylässä. Kylällä ja sen lähelle rakennetulla satamalla, eli Kruunusatamalla, on hieno nimi, mutta ne ovat pieniä (ja) värittömiä. Marjamaa, johon Kruunukylä ja satama kuuluvat, ei todellakaan ole väritön. Minä ja suuri perheeni olemme (vain) asuneet aina samassa paikassa, eli pienessä ja hevosettomassa Kruunukylässä.

Hevosettomassa tosiaankin. Koko Kruunukylässä ei ole yhtäkään ratsastuskoulua. Olen pyöräillyt Kruunukylän kaikilla kaduilla, mutta en ole löytänyt yhtäkään hevosta. Kruunukylän nuorimpia olemme minä ja siskoni, josta hevosettomuus varmaan johtuukin.

Minulla on monta siskoa: Luciana, Loviisa, Lotta, Laura, kaksoset Lina ja Lena, Lily, Lisa ja nuorin, Lola. Minä olen vanhin. Olen melkein kolmetoista. Nyt on elokuu, ja syntymäpäiväni on lokakuun kymmenentenä päivänä.

Minun parhaat ystäväni ovat Melanie ja Isabella. Hekään eivät ole koskaan ratsastaneet. Melanie ja Isabella eivät tosin pidäkään hevosista. Melaniella on koira, jonka nimi on Toffee, eikä ystäväni muusta välitäkään. Isabella taas harrastaa tanssimista, ja hän on aina tanssitunnilla tai tanssikilpailuissa poissa koko Marjamaasta.

Minä en ole koskaan käynyt Marjamaan ulkopuolella. Satama näkyy huoneeni ikkunasta, joka on joskus hauskaa, ja joskus ei todellakaan hauskaa. Ainakaan niinä öinä, kun suuret laivat metelöivät eikä kukaan voi nukkua, niin on todella vaikeaa käsittää, että usein pidän sataman lähellä asumisesta. Päivisin voin katsella laivojen rantautumista, mitä teen nytkin. (Minä en tiennyt satamista mitään kirjoittaessani tämän, enkä kyllä tiedä nytkään.)

Vaikka satama on aivan kotimme vieressä, en ole koskaan käynyt siellä. Edes silloin, kun tulimme saarelle, en ollut satamassa siitä yksinkertaisesta syystä, että synnyin Kruunukylään.

Olen joskus, tai melkein joka päivä, toivonut, että asuisin jossain muualla, jossain sellaisessa paikassa, jossa on hevosia. (Tuo kuulostaa ihan hyvältä seuraavat tapahtumat lukuunottaen.)

 

Sataa, ja ajan pyörälläni Kruunukylän katuja pitkin katsoen vielä kerran, eikö koko kylässä ole yhtäkään hevosta, vaikka olen monta vuotta hyvin tietänyt, ettei kylässä ole hevosia. Ei edes yhtä keppihevosta. Sade kovenee, ja minä käännän pyöräni kotia kohti. Pysähdyn hetkeksi katsomaan satamaa ja sinne juuri saapuvaa laivaa. Laiva on suuri. Lähden uudelleen ajamaan kotiani kohti. Kuten jo sanoin, satama näkyy huoneeni ikkunasta, joten olen pian perillä. Jätän pyörän seinää vasten nojalle ja avaan oven. Se on jo valmiiksi auki. Kukaan ei ole lukinnut oveamme… noin kahteentoista vuoteen. En ole koskaan nähnyt oven lukitsemista. Katson ovea tarkemmin. Siinä ei edes ole lukkoa. (Tuo kohta on typerin koko tarinassa, sillä se ei kuulu mitenkään mihinkään, ja juuri sellaisia pitäisi välttää.)

Lina ja Lena tulevat eteiseen. Huomaan jättäneeni oven auki ja suljen sen nopeasti, ettei kylmää ilmaa tai sadetta pääsisi sisälle taloon.

”Hei”, sanon Linalle ja Lenalle.

Lina ja Lenakin tervehtivät minua. Sitten kaksoset ovat hiljaa, kuten aina. Lina ja Lena eivät pidä puhumisesta edes omalle siskolleen.

Nostan postin eteisen matolta ja näen yhden kortin olevan minulle. Katson sitä. Tiedän, kuka kortin on lähettänyt. Kortissa on kuva balettitanssijasta, joka hyppää vaikean näköistä hyppyä lavalla valojen loistaessa. Kortti on Isabellalta. Hän on tällä hetkellä Suklaasaari-nimisellä saarella balettikilpailuissa. Hän harrastaa lähes kaikkia maailman tanssilajeja, myös balettia.

Äiti ei ole vielä tullut töistä kotiimme. Eikä isäkään, päätellen siitä että posti oli vielä eteisen matolla. Minä, Lina ja Lena menemme keittiöön, kun olen riisunut takkini. Kello on vähän yli kuusi illalla, joten alamme tehdä iltaruokaa.

Kun minä, Lina ja Lena olemme istuneet pöytään, ulko-ovi aukeaa. Eteisestä kuuluu askeleita. Äiti ja isä ovat varmaan tulleet.

”Hei!” äidin ääni huutaa eteisestä.

Lina ja Lena juoksevat ovelle. Minä seuraan heitä. Äiti on eteisessä. Ulkona taitaa sataa yhä. Äidin takki ainakin on märkä.

”Minulla on uutisia”, äiti sanoo. ”Ovatko siskonne kotona?”

”Me haemme heidät!” Lina ja Lena sanovat.

He ryntäävät yläkertaan (ja) huutavat siskoja. Pian kaikki juoksevat portaita alas. Luciana, Loviisa, Lotta, Laura, Lina, Lena, Lily, Lisa ja Lola pysähtyvät äidin eteen. Minäkin katson häntä.

”Me muutamme Smaragdisaarelle!” äiti huudahtaa.

Lina ja Lena katsovat toisiinsa. Loviisa, Lotta ja Lola ovat hiljaa. Lily, Lisa ja Laura supattelevat keskenään. Lucianalla ja Loviisalla näyttää olevan samanlaisia kysymyksiä kuin minulla.

”Mihin kylään me muutamme?” Luciana kysyy.

”Kristallikylään”, äiti vastaa.

”Milloin me muutamme?” Loviisa kysyy.

”Niin pian kuin pystymme”, äiti vastaa.

Tai no, ehkei heillä ole aivan samoja kysymyksiä kuin minulla. Tai no, minäkin ajattelin noita kysymyksiä, mutta ennen kaikkea olisin aikonut kysyä, onko Kristallikylässä hevostallia. Olisipa!

Äidillä on niin paljon työtä vastata nuoremmille siskoilleni, ettei hän huomaa minua ennen kuin kysyn kysymykseni:

”Onko Kristallikylässä ratsastuskoulua, äiti?”

”Kyllä siellä taitaa olla yksi ratsastuskoulu. Sen nimi on Mustarastaan ratsastuskoulu. Ramona Brewer omistaa sen”, äiti sanoo.

Ensimmäisenä muuttomme jälkeen aion käydä katsomassa Mustarastaan ratsastuskoulua. Se kuulostaa kiinnostavalta. Ajattelin myös, onko Kristallikylässä minun ikäisiäni tyttöjä? Tai vielä parempaa, minun ikäisiäni tyttöjä, jotka pitävät hevosista? Millaiseissakohan talossa perheemme tulee asumaan? Ja ennen kaikkea, miksi me muutamme? Äiti vastasi kysymykseeni, ennen kuin ehdin kysyä sitä. Lotta nimittäin kysyi samaa.

”Miksi me muutamme?” Lotta kysyy.

”Isänne sanoi, että on kyllästynyt Marjamaahan ja ostanut talon Kristallikylästä”, äiti sanoo. (Minun olisi pitänyt kehitellä tälle parempi syy niin, että siitä olisi voinut tehdä sivujuonen.)

Katson huonettani. Se on lähes tyhjä, ellei lasketa muuttolaatikoita. On puolipäivä, ja olen huoneessani pakkaamassa tavaroita. Eilen äiti kertoi meille, että muutamme Smaragdisaarelle. Tasapainottelen laatikon suuren laatikkopinon päälle ja katson sängylleni. Sitä ei ole vielä pakattu, sillä muutamme vasta viikon päästä. Sänkyni päällä on laukku, johon on kirjailtu nimeni, Lydia Porter.

KIRJOITETTU 17.10.2020, VIIDENNEN LUOKAN SYYSLOMALLA, KYMMENENVUOTIAANA

 

Julkaisen seuraavan osan Vanhoja juttuja todennäköisesti ensi sunnuntaina. Heippa!

 

 

Jätä kommentti