Velhoveli, ensimmäinen osa

Klaran mielestä aarteet olivat aina olleet tylsiä. Muutamia pölyisiä timantteja ja homehtuneita kolikoita! Miten kukaan jaksoi innostua sellaisesta? Oikeastaan minkä tahansa etsiminen oli Klarasta typerää, jos sitä ei tarvinnut. Pääsiäismunien etsiminen oli Klarasta ollut ajanhukkaa jo neljävuotiaana.

Kun Klara löysi maasta kartan, jonka yläkulmaan oli kirjoitettu vanhanaikaisella kaunokirjoituksella ”Aarrekartta”, hän aikoi ensin jättää paperinpalan maahan likaantumaan. Sitten hän moitti itseään siitä, että oli hetkeäkään uskonut kartan olevan aito. Miksi juuri hän olisi löytänyt kartan tavallisella aamukävelyllään metsässä? Tosin… Kaikki kirjojen henkilöt ajattelivat juuri noin, kun heille tapahtui jotain erikoista. Mutta kirjat ovat kirjoja, Klara ajatteli järkevään tapaansa.

Hän vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, hihittikö kartan tekijä jonkun puun takana. Klara ei nähnyt ketään. Hän heilautti hiekanvärisiä hiuksiaan ja huudahti:

”Tule esiin! Olet varmasti käyttänyt tämän kartan tekoon paljon aikaa ja vaivaa, ja tahdot varmasti pilailla sillä toisenkin kerran. Ja jos et nyt heti tule esiin, revin karttasi silpuksi!”

Oli hiirenhiljaista lukuun ottamatta linnunlaulua läheisessä puussa. Kukaan ei tullut esiin. Klara aikoi jo toteuttaa uhkauksensa, kun hänen yönsiniset silmänsä huomasivat kartan oikeaan reunaan kirjoitetun osoitteen: Papukaijakatu viisi. Se oli hänen kotinsa osoite! Klara huomasi, että osoitteen perään oli tuherrettu vielä jotain muutakin. Kun Klara nosti kartan lähemmäksi silmiään, hän näki lukea tuherruksen. Siinä luki ”Ullakko”. Klara säpsähti. Oliko hänen kotinsa ullakolla aarre?

Klara kääntyi ympäri ja ryntäsi kotiinsa. Hän kihisi innosta ja jännityksestä. Ehkä aarteet eivät olleetkaan niin tylsiä, ainakaan jos omalta ullakolta löytyi sellainen.

Oikeastaan Klaran ei olisi tarvinnut juosta, koska aarre oli todennäköisesti ollut ullakolla jo pitkään eikä olisi ollut haittaa, vaikka se olisi lojunut siellä vielä kymmenen minuuttia.

Klaran oli pakko pysähtyä kotipihassaan tasaamaan hengitystään, jotta pystyisi kiipeämään ullakolle. Jos aarre olisi olemassa, hän olisi pian rikas. Ellei aarre sitten ollut jotain kaksisataa vuotta sitten kirjoitettuja runoja tai vastaavia, niin kuin joissain tarinoissa kävi.

Klara haki taskulampun ja napsautti sen päälle avattuaan ullakon oven. Häntä alkoi jännittää. Millainen aarre olisi, vai olisiko sitä edes olemassa?

Samassa Klara jähmettyi niin liikkumattomaksi, että patsaskin olisi ollut kateellinen. Hänen taskulamppunsa valokeilassa oli näkynyt liikettä!

Yhtäkkiä syttyi toinenkin taskulamppu. Klaran oli pakko sulkea silmänsä sen kirkkaassa valossa. Hän astui askeleen sivuun ja sammutti oman taskulamppunsa sydän hakaten. Hänet oli varmaan jo nähty, joten taskulampun sammuttaminen oli aika turhaa.

”Kuka siellä?” Klara kysyi ääni väristen.

”Sinun veljesi”, toinen ääni vastasi. Klara sytytti taskulamppunsa ja näki pojan, joka näytteli ikävystynyttä. Hänen kasvonsa olivat leveässä virneessä ja Klara ajatteli jo hieman rauhoittuen, ettei poika näyttäisi tuolta, jos aikoisi tehdä jotain pahaa Klaralle.

Samassa Klara tajusi, mitä poika oli sanonut. Klara ei kuitenkaan pysynyt pitkään hiljaa, sillä hän inhosi tarinoita, joissa joku kertoo päähenkilölle että hänellä on sisko tai veli. Etenkin silloin, jos ne olivat jatkotarinoita ja ensimmäinen osa loppui juuri siihen kohtaan. Sen takia Klara ei epäröinyt kauaa vaan töksäytti:

”Mikä sinun nimesi on?”

”Kalle”, poika sanoi. ”Ja sukunimi on sama kuin sinulla.”

Pojan nimi oli siis Kalle Pronssinen. Itse asiassa Klara muisti nähneensä nimen jossain kirjassa, johon jokainen sukulainen sai kirjoittaa oman nimensä heti opittuaan kirjoittamaan. Se oli täynnä haparoiden ja virheellisesti kirjoitettuja nimiä, koska kirjaan kirjoitetut nimet olivat ensimmäisiä asioita, mitä niiden kirjoittajat kirjoittivat, mutta Kalle Pronssisen Klara muisti. Hän oli kysynyt vanhemmiltaan, kuka Kalle Pronssinen oli, mutta he olivat vain muuttuneet epävarman näköisiksi ja pudistelleet päätään.

”Kuinka vanha sinä olet?” Klara kysyi.

”Seitsemäntoista”, Kalle vastasi. Hänellä oli samanlaiset yönsiniset silmät ja hiekanväriset hiukset kuin Klaralla. Ja Klara muisti Kallen nimen kirjasta, joten hänellä ei ollut enää epäilystäkään siitä, etteikö tämä ullakolla asuva poika olisi hänen veljensä.

”Missä sinä olet ollut?” Klara kysyi.

”Olen ollut täällä ullakolla jo kymmenen vuotta”, Kalle sanoi. ”Kun seitsemänvuotiaana selvisi, että olen jonkinlainen velho, äiti ja isä eivät enää tahtoneet eivätkä uskaltaneet pitää minua kotona. He eivät tiedä, että minä olen täällä.”

”Mitä sinä olet syönyt kaikki nämä vuodet?” Klara kysyi järkyttyneenä siitä, että joku pystyi elämään ullakolla kokonaista kymmenen vuotta. Sitten hän tajusi, mitä Kalle oli sanonut. ”Velho? Mitä ihm…”

”Olen hiipinyt keittiöön aina öisin ja silloin kun te muut olette olleet töissä tai koulussa”, Kalle keskeytti. Klara muisti, miten kaapeista oli aina kadonnut ruokaa ja miten siitä oli syytetty häntä. Hän muisti myös, miten oli usein kuullut askeleita ullakolta.

”Mutta velho?” Klara huudahti järkyttyneenä. ”En usko!”

Sanaakaan sanomatta Kalle nousi seisomaan ja osoitti sormellaan vanhaa kaappia. Se muuttui yksisarviseksi. Kalle taikoi sen hetken kuluttua pois. Klara tajusi hämmästyksekseen, ettei Kalle ollut huijannut. Klaran veli oli tosiaankin velho.

 

(Jatkuu seuraavassa osassa, joka ilmestyy lauantaina 25.9.2021.)

Jätä kommentti