Pikku-Apen syntymäpäivät

(Sen kunniaksi, että täytin tänään 12… Uusi Ape-tarina!)

 

”Paljon onnea, Ape!” Nella toivotti astuessaan kotini kynnyksen yli.

”Kiitoksia, Nella”, sanoin ja suljin oven Nellan perästä. Menimme yhdessä olohuoneeseen, missä olivatkin jo kaikki muut vieraani: Epa, Lisa ja Nora.

Hetken kuluttua äitini Ääpee kantoi sisään kolme kertaa minun kokoiseni kakun. Minä ja muut vauvat hyppäsimme kakun päälle ja kaaduimme siihen suu auki. Näin me oman teoriamme mukaan saimme syötyä kakkua nopeammin. Ja mitä nopeammin kakun söisimme, sitä nopeammin pääsisimme testailemaan uusimpia keksintöjäni.

Koska kakku ei ollut kovin suuri viidelle nälkäiselle vauvalle, teimme siitä selvää kymmenessä minuutissa. Sitten ryntäsimme portaat alas minun huoneeseeni.

”Mitä testataan ensin?” Lisa kysyi ja heittäytyi sängylleni yltä päältä kermavaahdossa.

”Vaikkapa tätä”, sanoin ja nostin esiin konetta, joka oli pallon muotoinen ja vaaleanvioletti.

”Mikä se on?” kysyi Epa tyhmästi. Eivätkö kaikki muka heti nähneet, että se oli Vien sinut dinosaurusten syntymäpäiväjuhliin -kone?

”Se on Vien sinut dinosaurusten syntymäpäiväjuhliin”, sanoin.

”Anteeksi mikä?” pärskähti Nora.

”Sen nimi on Vien sinut dinosaurusten syntymäpäiväjuhliin”, toistin mahdollisimman kärsivällisesti. ”Ja jos joku kysyy, mitä se tekee, voin sanoa että nimi kertoo kaiken!”

”Aiommeko me käyttää sitä?” kysyi Epa jostain kumman syystä hieman pelokkaan näköisenä.

”Tietty”, sanoin ja käynnistin koneen. ”Tarttukaa minua käsistä, muuten saatatte jäädä matkan varrelle jonnekin keskiajalle!”

No, eivät he tietenkään voisi päätyä vahingossa keskiajalle, sillä olin maailman nerokkain keksijä enkä ikinä tekisi niin pahaa virhettä. Halusin kuitenkin, että kaikki miettisivät keskiajalle päätymistä eivätkä pelkäisi dinosaurusten syntymäpäiväjuhliin menoa.

Kaikki tottelivat uskomattoman ripeästi ja tarrasivat minua käsistä. Seuraavassa silmänräpäyksessä edessämme oli dinosauruksia. Niillä oli edessään suuri syntymäpäiväkakku. Joku dinosaurus kuuli rasahduksen ja tuli tutkimaan, keitä me olimme.

”Voi ei!” henkäisin. ”Unohdimme tuoda lahjan. Ne varmaan suuttuvat!”

Kaikki hätääntyivät, koska minä olin hätääntynyt ja minä en yleensä hätäänny. Onneksi nokkelat aivoni keksivät heti ratkaisun.

”Mennään etsimään lahja! Tulkaa, juoskaa!”

Kaahasimme kiven taakse. Siellä oli kauniita kukkia. Päätimme poimia niitä kimpun. Kun se oli tehty, aiomme palata juhliin, mutta silloin Nella huomautti:

”Pitäähän meillä olla jotain muutakin kuin kukkia. Minä en ainakaan haluaisi saada lahjaksi vain kukkakimpun!”

Se oli totta. Kävelimme kauemmas ja löysimme kauniin suuren kiven. Nora nappasi kukat hampaisiinsa, jotta voisi auttaa meitä kantamaan kiven dinosaurusten luo.

Siinä kesti kauan. Kivi oli nimittäin painava, PAI-NA-VA!

Viimein pääsimme dinosaurusten luokse. Pudotimme kiven maahan. Kaikki dinosaurukset huomasivat meidät. Yksi käveli meidän luoksemme ja nappasi kukat hampaillaan Noran suusta. Nora kirkaisi.

Se hotkaisi kukat hetkessä. Sitten se yritti syödä kiveä, mutta eihän se onnistunut. Se sai selvästikin vain hampaansa kipeiksi ja alkoi mulkoilla meitä pahasti.

”Tuota… Ape… Voisimmeko me palata takaisin?” Lisa kysyi. Suostuin, sillä aloin itsekin olla vähän huolissani.

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä istuimmekin taas sängylläni. Ehdotin, että testaisimme Vien sinut dinosaurusten syntymäpäiväjuhliin -konetta vielä kerran, eri dinosauruksilla, mutta jostain kumman syystä muut tahtoivat mennä keittiöön kysymään, saisimmeko kaakaota.

Jätä kommentti