Nalle toimittajana

Minut oli varmasti hypnotisoitu, kun menin lupaamaan, että kirjoittaisin jutun koulun lehteen. Yksi vakituisista toimittajista oli matkustanut viikoksi sukulaistensa luokse, eikä voinutkaan kirjoittaa lupaamaansa viiden sivun juttua. ’Nallen Kynä’ oli luottanut siihen, että tuo kyseinen toimittaja kirjoittaisi juttunsa ja lehdessä olisi kaksikymmentä sivua. ’Nallen Kynässä’ oli ollut kaksikymmentä sivua jo neljänkymmenen vuoden ajan, eli siitä asti kun se perustettiin. Perinteitä ei voinut rikkoa, joten päätoimittajan täytyi kierrellä kyselemässä, kuka voisi kirjoittaa viiden sivun jutun. Ensimmäisenä hän tietenkin kysyi kahdelta minun luokallani olevalta nallelta, Ninalta ja Noralta. He saavat aina kokeista täydet pisteet eivätkä koskaan unohda tehdä kotiläksyjä.

Mutta Ninalla ja Noralla oli kiireitä, sillä historian koe lähestyi ja heidän täytyi viettää kaikki vapaa-aikansa kirjastossa lukemassa 1700-lukua käsitteleviä kirjoja. Kaikki muutkin meidän luokallamme olevat lukivat siihen kokeeseen – paitsi minä ja Namu, paras ystäväni. Emme koskaan lue kokeisiin, sillä keksimme jo ensimmäisellä luokalla tavan selvitä kokeista: kirjoitamme vain oikeat vastaukset kyniimme ja jäljennämme kyniemme tekstin koepaperiin. Mutta koko koealue ei mahdu yhteen lyijykynään, joten osaamme vastata vain sen verran, että pääsemme juuri ja juuri läpi.

Joku meidän luokallamme olevista nalleista kertoi päätoimittajalle, että minä ja Namu emme lue kokeeseen. (Hän ei kuitenkaan tiennyt syytä, sillä emme olleet kertoneet kenellekään kynätempustamme.) Päätoimittajalle ei siis jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pyytää minua kirjoittamaan viiden sivun juttu. Hän ei kysynyt Namulta, koska tiesi, ettei tämä ikinä suostuisi tekemään mitään, mihin tarvittiin työtä. (Hän taisi myös epäillä, osasiko Namu edes aakkosia, sillä hänen arvosanansa äidinkielestä oli nolla.) Minäkään en olisi halunnut, mutta päätoimittaja lupasi maksaa minulle neljäkymmentä apea, jos kirjoittaisin jutun. (Ape on sama asia kuin euro, vain eri niminen.)

Tietenkin suostuin, sillä neljälläkymmenellä apella saa kaksikymmentä Joku Jokusen kepposopasta, viisi kiloa karamellejä ja rahaa jää vielä viisi apea yli. Niillä voin lahjoa jonkun tekemään kotiläksyni.
Mutta kun päätoimittaja lähti helpottuneena tiehensä, mieleeni juolahti, ettei minulla ollut mitään ideaa siitä, mistä kirjoittaisin. En voisi tehdä viittä sivua ruoka-arvosteluja, mikä olisikin ollut hauskaa, mutta päätoimittaja oli sanonut, että minun täytyisi kirjoittaa jokin uutinen. Namu lupasi kuitenkin auttaa keksimään aiheen, jos antaisin hänelle puolet palkastani.

Lupasin viisitoista apea ja hän tyytyi siihen.

”Kirjoita juttu minusta”, Namu sanoi.

”Mitä erikoista sinussa on? Onko se uutinen?” kysyin.

”Osaan syödä kaksituhatta pizzaa minuutissa”, Namu kertoi. ”Tai ainakin luulen osaavani.”

”Miten siitä saa kirjoitettua viisi sivua?” ihmettelin.

”Kirjoita näin: ’Namu Neilikka osaa syödä kaksituhatta pizzaa minuutissa. Kirjoitan tarkan selonteon siitä, miten se onnistuu. Yksi pizza syöty. Toinen pizza syöty. Kolmas pizza syöty.’ Ja jatka tuota niin pitkään, että pääset neljäänsataan. Laita mukaan muutama iso kuva, niin eiköhän viisi sivua tule täyteen.”

”Päätoimittaja ei ehkä pidä tuollaisesta jutusta”, epäilin.

”Kirjoita sitten viiden sivun lista aiheista, joista voisit tehdä jutun ja anna se päätoimittajalle”, Namu ehdotti. ”Tosin… Se ei ole uutinen ja jos sinä et keksi edes yhtä aihetta, niin miten keksisit niitä viiden sivun verran?”

Kello soi kesken pohdintamme ja jouduimme lähtemään matematiikan tunnille. Minä ja Namu inhoamme matematiikkaa, joten riemastuimme matematiikan opettajan herra Murtoluvun sanoessa, että kaikkien oppilaiden ja opettajien piti mennä liikuntasaliin.

Liikuntasalissa oli jo koko koulu, kun meidän luokkamme saapui sinne. Rehtori seisoi trampoliinilla, sillä se oli ainoa lattiaa korkeampi paikka. Herra Murtoluvun ja meidän luokkamme nähdessään rehtori rykäisi ja sanoi:

”Kutsuin tiedät tänne, koska minulla on tärkeää asiaa. Yhdennentoista luokan historian kokeen oikeat vastaukset on varastettu!”

Minä ja Namu olimme yhdennellätoista luokalla, sillä Aabadfasilissa 11-vuotiaat ovat yhdennellätoista luokalla. 12-vuotiaat ovat kahdennellatoista luokalla, 13-vuotiaat kolmennellatoista ja niin edelleen. Koulunkäynti aloitetaan yksivuotiaana.

”Toivottavasti koe perutaan, sillä minulla ei ole yhtäkään apea, millä voisin ostaa uuden lyijykynän, kaikissa vanhoissa kynissäni on jo jonkin kokeen vastauksia”, Namu kuiskasi minulle.

”Joten jos joku tietää, minne oikeat vastaukset ovat joutuneet, ole ystävällinen ja tuo ne rehtorin kansliaan”, rehtori lopetti. ”Voitte palata luokkiinne.”

Oppilaat alkoivat kävellä luokkiin opettajien seuratessa perässä.

”Mihinköhän ne oikeat vastaukset ovat joutuneet?” pohdin.

”Joku meidän luokalta on varmasti varastanut ne”, Namu totesi.

”Rehtori säilyttää vastauksia kassakaapissaan. Miten joku meidän luokalta pystyisi avaamaan lukitun kassakaapin ja varastamaan vastaukset?” huomautin. ”Hänen täytyisi myös murtautua kouluun yöllä, sillä eihän hän niitä koevastauksia ole rehtorin nenän edestä voinut varastaa.”

Namu muuttui mietteliään näköiseksi.

”Miksi ei?” hän sanoi. ”Jos rehtori on nukahtanut, ja vastaukset ovat jääneet hänen nenänsä alle. Joku puhutteluun lähetetty oppilas on huomannut tilaisuutensa koittaneen ja napannut vastauspaperin.”

”Mutta silloinhan koevastauspaperi olisi ollut hänen nenänsä alla eikä edessä”, sanoin. ”Taidat olla vähän tyhmä, Namu.”

Namu irvisti minulle, mutta pahaksi onneksi hän kääntyi samaan aikaan herra Murtolukua kohti ja opettaja luuli, että irvistys oli tarkoitettu hänelle. Namu sai kaksikymmentä minuuttia jälki-istuntoa.

Kun tunnin loputtua odotin luokan oven ulkopuolella Namun jälki-istunnon päättymistä, kuulin puhetta viereisestä luokasta. Painoin korvani sen ovea vasten.

”Tässä ovat oikeat vastaukset siihen historian kokeeseen, joka sinulla on pian”, joku sanoi. ”Olenko nyt maksanut velkani?”

”Et sinä kaikkea voi yksillä koevastauksilla hyvittää”, joku sanoi äänellä, jonka hämmästyksekseni tunnistin kuuluvan eräälle luokallani olevalle pojalle, Jakobille. Hän madalsi ääntään ja sanoi: ”Mutta jos tuot minulle äidinkielenopettajan neiti Auringonlaskun smaragdikaulakorun ja viet kolmannen luokan luokkaretkirahat, velka on maksettu.”

Jakob, mitä ihmettä? Ja mikä velka? Kuka oli se, joka oli Jakobille velkaa?

Samassa kuulin Jakobin ja sen toisen lähestyvän ovea. Astuin kiireen vilkkaa takaisin matematiikanluokan oven taakse ja olin penkovinani keskittyneesti jotain koulurepustani.

Kun Jakob avasi oven, vilkaisin varovasti hänen suuntaansa. Hänen perässään käveli seitsemännellä luokalla oleva Anders Anderson, Namun pikkuveljen ystävä, joka joutui jatkuvasti vaikeuksiin.

Otin muistikirjan repustani ja kirjoitin äkkiä nimet ja tapahtumat ylös. Ehdin napata kuvankin Jakobista ja Andersista. Anders näytti pelästyneeltä, mutta Jakob käveli itsevarmasti ja tyytyväisesti hymyillen.
Kun Namun jälki-istunto päättyi, kerroin hänelle kaiken näkemäni ja kuulemani. Hän hämmästyi.

”Ei Jakob koskaan kiltti ole ollut, mutta varastaa nyt neiti Auringonlaskun smaragdikaulakoru ja viedä kolmannen luokan luokkaretkirahat!” hän huudahti, kun pääsin selostukseni loppuun.

”Tai laittaa joku varastamaan”, korjasin miettiväisenä. ”Anders on siis velkaa Jakobille. Mutta mitä? Jakobin on täytynyt tehdä hänen puolestaan jotain suurta, sillä huhun mukaan neiti Auringon kaulakoru on neljän miljoonan apen arvoinen. Ja kolmas luokka on tehnyt töitä koko vuoden, ja heillä on ainakin kaksisataa apea säästössä.”

”Mitäs täällä viivytellään?” herra Murtoluku kysyi äkäisesti.

Juoksimme ulos koulusta, koska herra Murtoluku on jo monta kertaa antanut jälki-istuntoa käytävillä seisoskelusta koulun loputtua. Juostessamme ajattelin, että minulla taisi olla nyt aihe, mistä kirjoittaa uutinen koulun lehteen. Tästä riittäisi varmasti kirjoitettavaa vaikka kahdellekymmenelle sivulle, kunhan olisin ratkaissut arvoituksen.

Tosiaan. Minun täytyisi ratkaista arvoitus. Mutta miten? Ehkä kannattaisi ensin jutella Anders Andersonin kanssa. Jos hän ei kertoisi mitään, Namun pikkuveljeä voisi myös jututtaa. Hän tuntuu tietävän kaikesta kaiken eikä epäröi paljastaa tietojaan. Häntä kannattaisi oikeastaan haastatella ensin, niin voisin käyttää häneltä saatuja tietoja Andersin kuulustelussa.

Kuiskasin Namulle suunnitelmani. Pelkäsin, että joku kuulee puheemme, vaikka piha oli autio. Kuka tietää, ehkä koulujen pihat ovat juorukelloja ja kertovat kaiken kuulemansa jokaiselle sen päälle astuvalle.
Namu lupasi, että voisin jutella hänen pikkuveljensä kanssa, kunhan antaisin yhden apen, millä hän voisi ostaa lyijykynän historian koetta varten. Annoin huokaisten viimeisen apeni Namulle ja toivoin, että saisin jutun pian kirjoitettua ja neljänkymmenen apen palkan.

Menimme bussilla Namun luokse. Onneksi Namun pikkuveli Nooa oli jo kotona. Hän oli seitsemännellä luokalla, joten hän pääsi koulusta aikaisemmin kuin me. Ennen hän piti sitä tilaisuutena täyttää koko Namun huone ansoilla, mutta kerran Namu pääsi koulusta aikaisemmin kuin hän opettajan sairastumisen vuoksi ja täytti koko Nooan huoneen ansoilla. Nooalla meni koko ilta niitä purkaessa. Hyvä asia oli, ettei Nooa sen jälkeen enää keppostellut päästessään koulusta aikaisemmin kuin Namu.

Minä ja Nooa juttelimme Namun huoneessa sillä aikaa kun Namu laittoi ruokaa. (Namu sanoo sitä ruuanlaitoksi, vaikka oikeasti vain etsii kaapeista mahdollisimman epäterveellistä ruokaa ja asettaa sen pöytään.)

”Tiedätkö, onko Anders jotain velkaa Jakobille?” kysyin heti.

Nooa mietti hetken. ”En kyllä muista, että Jakob olisi tehnyt mitään Andersin hyväksi… Tai nyt muistan! Hänen isänsä otti meidät kerran autonsa kyytiin ja vei meidät kotiin, kun satoi ja olimme myöhästyneet bussista. Vaikka ei hän sitä tehnyt vaan hänen isänsä, joten en ole varma, tarkoittiko Jakob juuri sitä.”

”Jakob pitää sitä historian kokeen vastausten, äidinkielenopettajan neljän miljoonan apen kaulakorun ja kolmannen luokan kahdensadan apen luokkaretkirahojen arvoisena”, kerroin. ”Eli hän saisi kympin historian kokeesta ja neljä miljoonaa ja kaksisataa apea yhdestä autokyydistä.”

”Oho”, Nooa sanoi. ”Olimme menossa vain kolmensadan metrin päähän.”

Samassa Namu huusi meitä syömään ja lähdimme keittiöön. Söimme kolmen tunnin ajan kaikkea epäterveellistä, mitä Namu oli löytänyt. Nooa lupasi viisi apea sille, joka pystyisi syömään kaksikymmentä lusikallista sokerin ja suolan sekoitusta. Namu meinasi oksentaa jo kymmenen lusikallista syötyään, mutta minä pääsin loppuun (tosin hirveästi irvistellen) ja sain viisi apea.

Kun olimme syöneet pöydän tyhjäksi (siinä oli varmaan viisikymmentä kiloa herkkuja), minun oli aika lähteä. Kotimatkalla mietin, mitä nyt tekisin arvoituksen ratkaisemiseksi. Haastattelisin ainakin Andersia ja kysyisin, miten hän oli saanut historian kokeen vastaukset. Sitten minun täytyisi keksiä, miten saisin Jakobin kiinni. Mutta ensin juttelisin Andersin kanssa.

Kello oli puoli seitsemän, joten ehtisin vielä mennä Andersin luokse. Hän asui aika lähellä Namua ja hänen luokseen käveli viidessä minuutissa.

Koputin Andersin kodin oveen. Anders avasi ja kysyin häneltä suoraan:

”Miten sait historian kokeen oikeat vastaukset?”

”Miten sinä siitä tiedät, Nalle?” Anders kysyi säikähtäneenä.

Kerroin koko jutun ja lupasin, etten kertoisi kenellekään ja lehtijutussa kutsuisin häntä nimettömänä pysytteleväksi nalleksi. Tämän kuultuaan Anders kertoi minulle, että oli joutunut rehtorin kansliaan unohdettuaan tehdä matematiikan kotiläksyt kolmena päivänä peräkkäin. Rehtori ei ollut paikalla ja Anders huomasi pöydällä historian kokeen oikeat vastaukset. Jakob oli jo silloin vaatinut häneltä vastauksia kokeeseen, joten Anders oli nähnyt tilaisuutensa tulleen ja napannut vastaukset. Hän oli aikonut jäljentää paperin sisällön vihkoonsa, mutta samassa hän oli kuullut rehtorin askeleet käytävästä ja piilottanut paperin äkkiä reppuunsa.

Kiitin Andersia ja olin lähtemässä, mutta käännyin ja kysyin vielä:

”Miten ajattelit varastaa neiti Auringonlaskun smaragdikaulakorun?”

”En mitenkään”, Anders vastasi. ”Suunnittelin ostavani lelukaupasta sen näköisen korun, mutta muovista tehdyn. Jakob on niin tyhmä, ettei huomaisi eroa – ennen kuin näkisi oikean kaulakorun neiti Auringonlaskun kaulassa. Mutta korut maksavat viisitoista apea ja minulla on vain kymmenen.”
Annoin Andersille Nooalta saadut viisi apea ja kehotin häntä ostamaan lelukaulakorun. Lupasin paljastaa Jakobin silloin, kun Anders antaisi korun. Juttelisin vaikka jonkun opettajan kanssa käytävällä ja sitten opettaja kuulisi luokasta puhetta ja menisi sisään tutkimaan asiaa ja Jakob paljastuisi.

”Mutta opettaja saisi selville myös sen, että minä varastin historian kokeen vastaukset”, Anders huomautti ja niin meidän piti aloittaa miettiminen alusta. Mutta Andersin äiti huusi Andersia illalliselle ja Andersin täytyi mennä. Lupasin keksiä suunnitelman, joka paljastaisi Jakobin mutta ei häntä.
Lähdin kotimatkalle hyvin ankarasti miettien. Sitten keksin. Kuvaisin videon avaimenreiästä! Niin, että vain Jakob näkyisi eikä Andersista näkyisi vilaustakaan.

Kotiin päästyäni soitin Andersille ja kerroin suunnitelmani. Sanoin, että hänen pitäisi puhua erityisen möreällä äänellä, jotta opettajat eivät tunnistaisi hänen ääntään. Anders lupasi muistaa. Hän kertoi, että tapaisi Jakobin kahden päivän kuluttua eli perjantaina kello yhdeltä, päivän viimeisellä välitunnilla. Tapaamispaikaksi oli sovittu äidinkielenluokka.

Kirjoitin sen muistiin ja sanoin Andersille, että olisin silloin luokan ulkopuolella. Minulla ja Jakobilla olisi juuri ennen välituntia äidinkieltä, joten tapaamispaikka ja kellonaika Jakobilta viisaasti valittu, sillä neiti Auringonlasku säntää aina jokaisen tunnin jälkeen kiillottamaan smaragdikaulakoruaan eikä jää vahtimaan, menevätkö kaikki pois luokasta.

Vakuutin vielä kerran Andersille, etten paljastaisi häntä, ja suljin puhelun. Sitten aloin tehdä valmisteluja perjantaita varten.

 

Oli perjantai. Kello oli minuuttia vaille yksi ja istuin äidinkielenluokassa. Katselin Jakobia, joka vilkuili vähän väliä kelloa kärsimättömän näköisenä. Viimein se oli yksi ja neiti Auringonlasku lähti luokasta kiillottamaan kaulakoruaan. Jakob oletti, että juuri nyt Anders jollakin ihmeellisellä tavalla sieppaisi sen. Näin Andersin oven ulkopuolella, kun lähdin luokasta. Hän puristi muovista smaragdikaulakorua hyvin hermostuneena. Hymyilin hänelle kertoakseni, että minulla oli varusteet mukana.

Anders meni sisälle luokkaan, kun kaikki muut paitsi Jakob olivat ulkona. Heti kun hän oli laittanut oven kiinni, asetin kamerani avaimenreikään. Jakob näkyi kuvassa täydellisesti, kun taas Andersista ei näkynyt vilaustakaan.

”Tässä koru on”, Anders sanoi ja muisti puhua erityisen möreällä äänellä.

Jakob otti korun Andersilta. ”Mitä sinun äänellesi on käynyt?” hän kysyi.

”Flunssaa vain”, Anders mutisi nopeasti.

Jakob tutki korua hetken eikä huomannut mitään eroa.

”Tuo sitten seuraavalla kerralla kolmannen luokan luokkaretkirahat”, Jakob sanoi. ”Tavataan tiistaina kello yhdeltätoista lounastunnilla.”

”Selvä”, Anders sanoi ja alkoi selvästikin tulla ovea kohti. Napsautin kameran äkkiä kiinni ja juoksin pakoon, ennen kuin Jakobkin tulisi luokasta ja huomaisi minut. Ehdin vielä näyttää Andersille peukkua ennen kuin katosin kulman taakse.

Aioin mennä heti paikalla näyttämään videon rehtorille. Koputin kanslian oveen ja avasin sen. Rehtori oli paikalla.

”Mitä nyt, Nalle?” rehtori kysyi.

En vastannut vaan kaivoin kameran repustani. ”Katso tätä”, kehotin.

Rehtori katsoi ja huudahti hämmästyneenä. Kerroin hänelle koko jutun.

”Tästä pitää heti kertoa koko koululle”, rehtori sanoi. ”Kutsun kaikki liikuntasaliin heti paikalla!”

”Ei, älä kerro!” huudahdin. ”Kirjoitan tästä jutun ’Nallen Kynään’”.

”Selvä”, rehtori sanoi. ”Ja katsokin, että jutusta tulee hyvä! Muista mainita, että Jakob siivoaa

rangaistukseksi koko koulun ja saa jälki-istuntoa jouluun asti.”

Nyökäytin päätäni.

Ja jutusta tuli hyvä, niin hyvä, että päätoimittaja antoi minulle palkaksi viisikymmentä apea neljänkymmenen apen sijaan. Kerrankin sain ostettua tarpeeksi kepposoppaita ja herkkuja!

Jätä kommentti