Heikin ja Elsan hiihtoretki

”Onko siellä hyvä hiihtokeli?” Elsa uteli, kun Heikki palasi postilaatikolta.

”Samanlainen kuin eilen, sitä eilen, viikko sitten ja marraskuussa”, Heikki sanoi. ”Ei kai hiihtokeleillä mitään eroa ole.”

”On niillä”, väitti Elsa, vaikka oikeasti hänenkään mielestään ei ollut. Hän sanoi niin vain siksi, että halusi esittää tietävänsä hiihdosta enemmän kuin Heikki. Elsahan oli kymmenen ja Heikki vasta yhdeksän. Tosin Elsan kymmenes syntymäpäivä oli ollut joulukuun kolmantenatoista ja Heikki täyttäisi kymmenen jo tammikuun kuudentena, mutta viis siitä, Elsa oli joka tapauksessa vanhempi ja hänen kuului olla parempi hiihtäjä ja tietää hiihdosta enemmän.

Kun Heikki ja Elsa olivat syöneet aamiaisensa, Heikki ehdotti, että he lähtisivät hiihtoretkelle. Elsa suostui ja alkoi saman tien tehdä eväitä.

”Viisitoista leipää, pullo kaakaota ja pullo mehua, kaksi mukia, keksejä…” hän mutisi sulloessaan kaikkea pieneen reppuunsa.

Pian Elsa oli saanut eväät valmiiksi ja Heikki oli hakenut heidän suksensa varastosta.

”Miksiköhän puhutaan aina pelkistä suksista?” Elsa mietti. ”Tarvitaanhan hiihtämiseen myös sauvoja ja monoja.”

”Niinpä”, Heikki sanoi. ”Mutta nyt olen valmis. Kilpaillaan, kumpi on ensimmäisenä ladulla! Häviäjä joutuu luovuttamaan voittajalle yhden voileipänsä.”

Kun Heikki ponkaisi liikkeelle, Elsalla oli vielä sauvojen kiinnittäminen kesken.

”Hei, odota!” hän kiljaisi, mutta Heikki ei kuullut.

Heikki tietenkin voitti, mutta Elsaa ei edes harmittanut, sillä olihan hänellä vielä neljätoista voileipää jäljellä. Ei hän olisi muutenkaan jaksanut syödä kaikkia, heidän olisi pitänyt viipyä hiihtoretkellään kaksi päivää jotta hän olisi saanut kaikki syötyä.

Heikki ja Elsa jatkoivat hiihtämistä. Ladulla tuli vastaan muutama muu hiihtäjä, mutta kun he pääsivät metsään, vastaan ei tullut enää ketään muutamaa jänistä lukuun ottamatta. Metsässä ei nimittäin ollut latuja. Heikki ja Elsa olivat kyllä tehneet sinne sellaiset, mutta siitä oli jo viikko eli ladun päällä oli jo aika paljon lunta.

Heikki hiihti edellä. Hän ei tajunnut, että joutui tekemään suurimman osan työstä ja Elsa vain hiihti hänen tekemäänsä latua pitkin.

Yhtäkkiä Heikki pysähtyi. Elsan sukset luisuivat Heikin suksien päälle ja Elsaa alkoi ärsyttää. Miksi ihmeessä Heikki teki äkkipysähdyksen? Elsa peruutti pois veljensä suksien päältä ja kun Heikin selkä ei ollut peittämässä näkymää, Elsakin tajusi. Edessä oli hyvin jyrkkä, melkein pystysuora mäki. Elsa ei muistanut sitä heidän aikaisemmilta hiihtoretkiltään, mikä oli hyvin kummallista. Ei kai Heikki ollut kääntynyt jossain väärään suuntaan? Tarkemmin ajatellen Elsa ei muistanut nähneensä matkalla sitä yhtä suurta puuta, johon hän ja Heikki aina kesällä kiipesivät. Pitäisikö heidän kääntyä takaisin…

Heikki katkaisi Elsan ajatukset huudahtamalla:

”Minäpä uskallan varmasti laskea tuosta mäestä, mutta sinä et!”

Elsa suuttui ja unohti aikaisemmat ajatuksensa siitä, että he olivat väärällä reitillä. Hän työnsi suksensa vauhtiin ihan vain näyttääkseen Heikille, miten rohkea oli. Vauhti kuitenkin kiihtyi kovemmaksi kuin Elsa olisi ikinä osannut kuvitella. Mutta eihän se oikeastaan haittaa, Elsa ajatteli. Pitää vain pysyä pystyssä.

No, se ei oikein onnistunut, sillä juuri kun Elsa sai ajatuksensa loppuun, hän huomasi makaavansa mäen puolivälissä suksien, sauvojen ja lettien sekamelskana. Heikki hihitti ylhäällä.

Elsaa alkoi harmittaa koko hiihto. Mitä järkeä oli liukua ympäriinsä pitkillä muovisilla tikuilla ja sohia silloin tällöin lunta kepillä, jonka päässä oli piikki ja joka piti kiinnittää ranteeseen tarralla? Ei mitään!

”Laske itse!” Elsa huusi. Ja niin Heikki tekikin ja ihan kuin Elsaa kiusatakseen lasketteli koko mäen pystyssä edes horjahtamatta.

Heikki katosi mutkan taakse. Elsa nousi pystyyn ja mäiskähti saman tien uudelleen maahan, sillä hänen suksensa olivat alkaneet liukua eteenpäin. Seuraavalla kerralla ne menivät ristiin ja Elsa kellahti taas selälleen.

Elsa naksautti kiukkuisena siteet auki, repäisi sauvat käsistään ja viskasi koko paketin ladun reunalle lumihankeen. Sukset sekä sauvat katosivat heti näkyvistä ja kuului jokin loiskahdusta muistuttava ääni. Elsaa alkoi kaduttaa ja hän meni hakemaan suksiaan – ja melkein käveli veteen.

Ilmeisesti ladun vieressä oli lampi, joka ei ollut jäässä. Lumikinokset olivat peittäneet sen näkyvistä. Ja nyt Elsan sukset ja sauvat olivat jossain lammen pohjassa.

Elsa istui nyyhkien lumeen. Heikki ilmestyi takaisin mäen luokse katsomaan, missä Elsa viipyi.

”Missä sinun suksesi ovat?” Heikki kysyi.

”Lammen pohjassa”, Elsa vastasi surkeana ja kertoi Heikille koko jutun.

”Mutta miksi tuolla lammen vastapäätä on sitten sukset ja sauvat, jotka muistuttavat aivan sinun omiasi?” Heikki hämmästeli.

Elsa nousi nopeasti seisomaan ja käveli kinokseen lampea vastapäätä. Ja sieltä hänen suksensa ja sauvansa sitten löytyivätkin! Ilmeisesti hän oli ollut niin ärsyyntynyt, ettei ollut huomannut kumpaan reunaan hiihtovälineensä viskasi. Loiskahdus oli siis kuulunut jostain muusta. (Olisivatpa Elsa ja Heikki vain arvanneet mistä!)

Elsa kiinnitti mononsa suksiin ja laittoi sauvat käteen. Sitten he jatkoivat matkaa.

Noin viidentoista minuutin hiihtämisen jälkeen he näkivät suuren kiven, joka oli kuusten ympäröimä.

”Pysähdytään tuohon syömään eväät!” Elsa huudahti.

Heikki ja Elsa laittoivat sukset ja sauvat nojaamaan kiveä vasten ja kampesivat itsensä sen päälle.

”Ota eväät esille, Elsa”, Heikki sanoi.

Elsa yritti ottaa repun pois selästään, mutta se ei onnistunut siitä syystä, että reppu ei ollut hänen selässään. Hän tähyili kiven lähistölle, mutta reppua ei näkynyt. Samassa Elsa ymmärsi, mistä loiskahdus oli todennäköisesti kuulunut. Hänen reppunsa oli pudonnut lampeen! Sehän oli saattanut takertua sukseen ja lennähtää lampeen. Näin loiskahdus olisi kuulunut juuri sopivaan aikaan hämätäkseen Elsaa luulemaan, että se kuului hänen suksistaan ja sauvoistaan.

Elsa kertoi epäilyksensä Heikille.

”Lähdetäänkö kotiin?” Heikki kysyi. ”Nyt ei vaikuta mikään onnistuvan. Ensin kaadut mäessä, luulet että heitit suksesi ja sauvasi lampeen ja sitten kadotit reppusi.”

”Hetkinen”, Elsa sanoi äkäisesti. ”Miksi kaikki huonot jutut olen tehnyt minä?”

”Sinulla vain on ollut huono tuuri”, Heikki sanoi.

Elsa käänsi suuttuneena selkänsä Heikille ja alkoi katsella aina vain kovenevaa lumisadetta. Hän rauhoittui katsellessaan hiutaleiden leijailua. Mutta ei hän kovin kauaa ehtinyt olla rauhallinen, sillä hänen mieleensä singahtivat kaikki ne sarjakuvat, elokuvat ja kirjat, joissa eksytään kun lumi on peittänyt jäljet, joita oli ajateltu palata. Ja siitä hän muisti, että hän ja Heikki olivat hiihtäneet koko ajan ihan väärää reittiä.

”Hei kuule, Heikki”, Elsa sanoi kääntyen takaisin Heikkiin päin ja kertoi tälle, mitä oli huomannut jo mäellä.

”Olemmeko me siis jossain ihan tuntemattomassa metsässä?” kysyi Heikki huolestuneena. Elsa nyökkäsi.

”Katsotaan, jos suksenjäljistä vielä saisi selvää”, Elsa sanoi.

Ja kyllä niistä jotenkin sai. Mutta lumisade oli jo lumimyrsky, joka sekin koveni koko ajan. He ymmärsivät, että heidän olisi hiihdettävä niin kovaa kuin suksista lähti, jos aikoisivat selvitä pois.

Ei Heikki eikä Elsa ollut koskaan hiihtänyt niin kovaa. Mutta he selvisivät takaisin latukoneen tekemille laduille, ja siitä he osasivat helposti kotiinsa.

Kotona he kertoivat hiihtoretkestään äidille ja isälle.

”Olipa teillä seikkailu”, nämä hymyilivät.

 

(Hih, kirjoitin tämän niin innolla että tietokoneeni tärisi. Mitä mieltä sinä olet, tykkäsitkö? Onko tämä sinusta enemmän satu vai tarina?)

Yksi kommentti artikkeliin ”Heikin ja Elsan hiihtoretki”

Jätä kommentti