Tottelematon toivomuskaivo

(Ensimmäisen kerran aloin kirjoittaa tätä satua tasan vuosi sitten. Kokeilen nyt uudelleen, onnistuuko sen kirjoittaminen. Ja tässä samalla tulee sopivasti kirjoitettua se satu, minkä viime viikolla lupasin.)

 

Olipa kerran toivomuskaivo. Se ei ollut niin kuin useimmat, sillä se ei toteuttanut toiveita yhtä kiltisti kuin muut. Joskus se oli kyllä ollut samanlainen kuin muut, mutta eräänä päivänä se oli kyllästynyt ja todennut:

”Minähän en enää toiveita toteuta!”

Toivomuskaivon on kuitenkin mahdotonta lakata olla olemasta taikakaivo, joten se päätti alkaa ilkeäksi toivomuskaivoksi. Eli jos joku tahtoi suklaarasian, hän sai madoista punotun korin, joka oli täynnä kiviä. Nähdessään jonkun kauhistuvan toivomuskaivo vain käkätti itsekseen. Eräänä päivänä sille muodostui jopa suu sekä silmät.

 

Yhtenä tavallisena ja harmaana lokakuun aamuna eräs pieni tyttö nimeltään Maria käveli metsässä. Hän oli kymmenenvuotias ja hyvin suutuksissa, sillä hänen äitinsä oli lähettänyt hänet keräämään yrttejä ennen kuin pakkanen korjaisi ne pois. Maria ei pitänyt metsässä olemisesta. Se oli hänestä pelottavaa, ja tänä lokakuun aamuna oli viisi astetta pakkasta. Ja pakkasta Maria inhosi. Yrttejä kerätessä ei voinut käyttää edes sormikkaita, koska yrtit olisivat saattaneet katketa.

Sitten hän saapui aukiolle, jossa toivomuskaivo torkkui. Sen yläpuolella oli kyltti, jossa luki ’Toivomuskaivo’. Maria luki kyltin ja ilahtui. Hän pudotti kaivoon lantin ja huudahti:

”Taio kaikki maailman yrtit koriini, niin ettei minun tarvitse kerätä niitä!”

Toivomuskaivo oli tavallistakin kärttyisempi, koska hän ei olisi edes halunnut herätä kylmään aamuun. Hän päätti kostaa erityisen julmasti.

Toivomuskaivo taikoi esiin kaikki metsän nokkoset ja muutti ne kymmenen kertaa suuremmiksi ja viisikymmentä kertaa pistävämmiksi. Sitten hän kietoi ne Marian ympärille.

Onneksi tytöllä oli lämpimät vaatteet ja puolet kasvoistakin oli peitetty kaulaliinaan, joten hän ei saanut kovinkaan montaa ’nokkosen puremaa’, niin kuin Maria niitä kutsui.

Hän joutui kyllä harmikseen kuuntelemaan koko tuskallisen yrtinkeruun ajan toivomuskaivon ärsyttävää naurua.

Niin meni pilalle Maria-tytön päivä. Mutta mitä voi käydä, jos ritari kohtaa toivomuskaivon?

Juuri niin kävi eräänä päivänä vain muutama päivä nokkosonnettomuuden jälkeen. Ritari nimeltään Jack Jäähammas oli metsässä kävelyllä ja osui toivomuskaivon luokse. Hänkin ilahtui niin kuin Maria.

”Ah, toivomuskaivo!” hän huudahti. Oli iltapäivä, aurinko paistoi ja oli melkein kymmenen astetta lämmintä. Ja hän käveli metsässä omasta tahdostaan toisin kuin Maria.

Koska ritari Jäähammas luuli, että toivomuskaivo toteuttaisi hänen toiveensa, hän pudotti kaivoon kolikon. Kiiltelevän kultarahan, jolla saisi hyvän aterian. Marian lantilla ei olisi saanut edes hämähäkkiä.

Toivomuskaivo ilahtui kultakolikosta. Hän päätti, ettei toteuttaisi ritarin toivetta kovinkaan väärin.

”Toivon… Toivon uutta, timanttikoristeista miekkaa!” hän huudahti.

Samassa hänen jalkojensa juureen putosi jotain. Se ei ollut miekka. Tai oli se tavallaan, puumiekka, johon oli kaiverrettu loukkauksia.

Ritarin naama muuttui vihasta punaiseksi ja hän kiiruhti kylään hakemaan apua toivomuskaivon tuhoamiseen.

Kylässä oli kyllä kuultu ilkeästä toivomuskaivosta, mutta kaikki olivat luulleet sitä saduksi. Kylästä lähti heti suuri joukko ihmisiä mukanaan kaikenlaisia välineitä, millä kaivoa voisi tuhota. Osa lähti metsään pelkästä uteliaisuudesta mukanaan pelkkä harava, josta ei tietenkään olisi mitään apua, kun taas osa lähti aivan tosissaan mukanaan erittäin hyviä välineitä.

Ja tunnissa oli toivomuskaivo tuhottu!

Jutun opetus on: Älä ole muille ilkeä ja toteuta heidän toiveitaan väärin.

 

(Jee, onnistuin sadun kirjoittamisessa! Ja tiedoksi, minä osaan kyllä käyttää sisennyksiä, mutta tässä blogissa niitä ei voi käyttää.)

Jätä kommentti