Pikku-Ape: Seikkailu Ranskassa

”Hiphei!” huudahdin.

Olin juuri saanut valmiiksi keksinnön, jonka nimesin Kielitaidoksi. Se osasi kääntää minkä tahansa kielen mille tahansa kielelle. En kerro, miten sen rakensin, koska muuten joku varastaa ideani. Minulla meni sen keksimiseen kolme päivää, joten se on erityisen huolella tehty. Yleensä käytän keksintöihini aikaa noin kolme tuntia.

Kun olin saanut Kielitaidon valmiiksi, juoksin tietenkin heti paikalla esittelemään sitä parhaille ystävilleni Epalle, Nellalle, Noralle ja Lisalle. Tai oikeastaan minä kiipesin näyttämään Kielitaitoa heille, sillä tiesin heidän olevan Nellan puumajassa.

”Tunnussana!” Lisa huusi, kun koputin puumajan luukkuun. Puumajan seinät olivat keltaiset ja katto punainen. Ikkunoissa oli vaaleanvioletit verhot, sillä vaaleanvioletti oli meidän kaikkien lempiväri.

”Vaaleanvioletti”, sanoin, sillä se oli tunnussana, ja Lisa päästi minut sisälle.

”Mikä sinulla on mukanasi?” Epa ihmetteli osoittaen sormellaan muhkuraista reppuani.

Avasin reppuni ja nostin Kielitaidon dramaattisesti esille. Se oli vaaleanvioletti, tietenkin. Aloin selostaa, miten se toimi.

Ensimmäisenä täytyi joko nauhoittaa käännettävää puhetta tai ottaa kuva tekstistä. Puhetta sai nauhoitettua painamalla nappulaa, jossa oli kirjaimet NP, nauhoita puhetta. Kuvan sai otettua painamalla nappulaa, jossa oli kirjaimet OK, ota kuva. Sitten täytyi painaa nappulaa, jossa oli kirjaimet KK, eli käännä kielelle. Sitä painaen täytyi sanoa, mille kielelle puhe tai kirjoitus piti kääntää. Jos käännettävänä oli puhetta, Kielitaito alkoi kääntää sitäkin puheeksi. Jos piti kääntää kirjoitus, Kielitaito tulosti paperin, jossa käännös oli.

Ystäväni eivät vielä tuntuneet uskovan, että Kielitaito toimi, joten minä otin kuvan ranskaksi kirjoitetun kirjan sivusta, jonka Nora oli tuonut puumajaan. Sitten painoin toista nappulaa ja käskin kääntää tekstin suomeksi. Kielitaito tulosti paperin, jossa oli sama teksti kuin ranskankielisessä kirjassa, mutta suomeksi. Epa, Nella, Nora ja Lisa näyttivät ihastuneilta.

”Sehän toimii!” Lisa huudahti.

”Kerrankin keksit jotain hyödyllistä, Ape!” Epa sanoi selvästi muistellen robottia, joka osasi jonglöörata hiusharjoilla, kissaa, joka muuttui viiden sekunnin välein koiraksi ja muita keksintöjäni, joiden käyttötarkoituksesta en ollut aivan varma.

”Minulla on idea”, sanoin. ”Matkustetaan Ranskaan! Voimme pompata Eiffel-tornin huipulle hyppykepeillä, jotka olen keksinyt tätä matkaa varten ja sen jälkeen piirtää Mona Lisalle viikset keksimälläni kynällä, joka katoaa itsestään neljän tunnin kuluttua! Mennäänkö?”

”Tietenkin!” Epa, Nella, Nora ja Lisa huudahtivat yhteen ääneen.

”Mutta miten me pääsemme Ranskaan?” Nella kysyi. ”Älä sano, että olet rakentanut meille lentokoneen, joka ei tarvitse ohjaajaa tai jotain sellaista!”

Itse asiassa minä olin keksinyt lentokoneen, joka ei tarvitse ohjaajaa. Sille täytyi vain sanoa, minne halusi matkustaa ja sitten se olikin jo matkalla. Kerroin tämän ystävilleni, ja pian me olimmekin jo matkalla takapihalleni, sillä lentokone odotti meitä siellä.

Istuimme vaaleanvioleteille penkeille ja minä sanoin lentokoneelle: ”Ranska.” Sitten turvavyöt menivät itsestään kiinni ja lentokone singahti taivaalle. Se kulki myös nopeammin kuin muut lentokoneet, joten olimme Ranskassa kahdenkymmenen minuutin kuluttua.

”Perillä!” huudahdin. ”Mennään Eiffel-tornille! Kuka kantaa hyppykepit?”

Koska kukaan ei halunnut kannettavakseen viittä hyppykeppiä, joista moottori teki painavan, päätimme ottaa hyppykepit jo käyttöön ja hyppiä Eiffel-tornille. Niin me pääsisimme sinne nopeammin ja saisimme jo hieman harjoitusta. Vaikka emme olleet edes vuotta vanhoja, ajattelimme silti kaikki, että olisi hyvä harjoitella hyppykepeillä hyppimistä ennen kuin hyppäsi Eiffel-tornin huipulle. Huomasimme sen korkeammaksi kuin olimme odottaneet, mutta luotin silti keksimiini hyppykeppeihin. Muut eivät oikein luottaneet. He vaativat minua hyppäämään ensin, jotta he näkisivät, toimivatko hyppykepit.

Minä siis hyppäsin ensimmäisenä. Onneksi hyppykepit toimivat kuin unelma. Pääsin kuin pääsinkin Eiffel-tornin huipulle vahingoittumatta. Mutta istuessani huipulla huomasin yhden asian, jota emme olleet ottaneet huomioon: sitä, miten pääsisimme taas alas maankamaralle.

Ennen kuin ehdin varoittaa muita, he olivat jo hypänneet minun seurakseni nähtyään hyppykeppini toimivan. Kun he istuivat, roikkuivat tai seisoivat minun vieressäni, kerroin heille ongelmamme.

Mutta ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, joku kadulla kulkeva ranskalainen mies huomasi meidät. Kaivoin Kielitaidon äkkiä repustani ja se alkoi kääntää.

”Vauvoja Eiffel-tornin huipulla! Vauvoja Eiffel-tornin huipulla!” hän huusi. ”Miten he sinne ovat päässeet? Ennenkuulumatonta!”

Miehen huuto houkutteli paikalle muitakin ohikulkijoita. He alkoivat pohtia, miten hakisivat meidät alas. Koska he vitkastelivat miettimisessään puoli minuuttia kauemmin kuin minä, olimme jo alhaalla kun he päättivät lähettää helikopterin noutamaan meitä.

En ollut nimittäin muistanut, että olin kotona pohtinut sitä, miten pääsisimme alas Eiffel-tornista. Olin tehnyt hyppykeppeihin pienen luukun, jonka sisällä oli laskuvarjo. Ja niin me sitten hyppäsimme laskuvarjolla alas

Ranskalaiset kauhistuivat, mutta koska Kielitaidon paristot olivat lopussa enkä jaksanut etsiä repustani uusia, hypimme hyppykepeillämme takaisin lentokoneelle.

”Virkistävä seikkailu”, Epa totesi.

”Mennään nyt äkkiä piirtämään Mona Lisalle viikset sillä sinun kynälläsi, tai muuten myöhästymme lounaalta!” Lisa sanoi.

Otin repustani keksimäni kynän, jonka jälki kuluu pois neljän tunnin kuluttua.

Hypimme hyppykepeillämme museoon, jossa Mona Lisa oli, ja kun kukaan ei katsonut, minä tuhersin maalaukselle viikset. Samassa vartija huomasi meidät ja katsoimme parhaaksi livistää ja äkkiä, sillä Kielitaito oli jäänyt lentokoneeseen, joten emme voineet selittää kynän kuluvan pois neljässä tunnissa. Epäilimme myös, ettei hän ilahtuisi siitäkään tiedosta, sillä useimmat eivät luota nollavuotiaiden nerojen keksintöihin. Ja ehkä hän ei olisi ilahtunut, että Mona Lisalla oli viikset, vaikkakin vain neljä tuntia.

Koska vartija seurasi meitä ulos, hypimme äkkiä lentokoneelle ja kiirehdimme sisään. Kun jokainen istui paikoillaan ja itsestäänkiinnittyvät turvavyöt olivat kiinni, käskin lentokonetta lentämään Suomeen.

Se nousi ilmaan ja vartija jäi puimaan nyrkkiä peräämme.

Jätä kommentti