Velhoveli, toinen osa

”Milloin sinä sait tietää, että olet velho?” Klara kysyi.

”Seitsemänvuotiaana”, Kalle sanoi.

”Miten sinä sait tietää sen?” Klara kysyi kiinnostuneena. Hän toivoi, että Kalle olisi nähnyt jonkin merkin, joka kertoi hänelle, että hän oli velho. Klara toivoi niin siksi, että hän halusi olla noita, ja jos Kalle oli nähnyt jonkin merkin, Klarakin olisi saattanut nähdä sellaisen.

”Sain kirjeen, jossa lukee, että olen velho”, Kalle kertoi.

”Ai.” Klara ei ollut saanut sellaista kirjettä. ”Mihin aiot käyttää voimiasi? Siis jos aiot käyttää niitä johonkin.”

”Kaikkeen hauskaan”, Kalle sanoi.

”Mikä on sinusta hauskaa?” Klara kysyi. ”Taiotko karkkisateita?”

”En”, Kalle sanoi. ”Se olisi nimittäin hauskaa muistakin kuin minusta.”

Klara alkoi aavistaa pahaa. ”Et kai ole sellainen ilkeä velho?”

”Olen”, Kalle vastasi häijyllä äänellä.

”Miksi et voi olla kiltti velho, joka taikoo karkkisateita ja parantaa sairaita lemmikkejä?” Klara kysyi. Hän oli järkyttynyt tänään jo monta kertaa. Ensin hän järkyttyi siitä, että hänen ullakollaan oli aarre. Toisen kerran hän järkyttyi siitä, että aarre oli ihminen. Kolmannen kerran hän järkyttyi, kun sai kuulla, että ihminen oli hänen veljensä. Neljännen järkyttymisen syy oli se, että veli oli asunut ullakolla kymmenen vuotta. Ja viides järkyttyminen tuli siitä, että Kalle oli velho. Kuudes siitä, että Kalle tahtoi olla paha velho. Kuusi järkyttymistä saman päivän aikana, Klara ajatteli. Se ei varmastikaan voi olla terveellistä.

”En tiedä”, Kalle sanoi. ”Tai oikeastaan minusta on aina tuntunut siltä, ettei minun tehtäväni ole taikoa karkkisateita ja parantaa sairaita lemmikkejä. Ja sitä paitsi pahana oleminen on jännittävämpää kuin kilttinä oleminen!”

Klara sai ajatuksen. ”Osaatko lukea?” hän kysyi.

”Jotenkuten”, Kalle sanoi.

Klara otti taskustaan kynän ja paperia ja alkoi kirjoittaa. Hetken kuluttua hän ojensi Kallelle paperin, joka oli täyttynyt hänen siististä ja pienestä käsialastaan. Klara oli aina ollut ylpeä siitä, että hänen käsialansa näytti tietokoneella kirjoitetulta.

Kalle sai lukea tällaisen tekstin: ”Minä, Kalle Pronssinen, lupaan etsiä siskoni Klara Pronssisen kanssa taikavoimieni antajaa kahden viikon ajan. Jos olen saanut voimani joltakin hyvältä, käytän niitä hyvään. Jos pahalta, niin saan käyttää niitä miten tahdon. Saan käyttää voimiani miten tahdon myös silloin, jos en Klaran kanssa löydä voimieni antajaa kahdessa viikossa.”

Tekstin alla oli tyhjä rivi, jonka yläpuolella luki ”Allekirjoitus”. Kalle kirjoitti siihen oman nimensä.

Klara hoksasi vasta Kallen nostaessa kynän paperista, ettei heillä ollut minkäänlaista johtolankaa taikavoimien antajasta.

 

(Jatkuu seuraavassa osassa, joka ilmestyy sunnuntaina 26.9.2021.)

 

Jätä kommentti