Uudenvuodenlupauksia, toinen luku

”Oletko nyt ihan varma, että tämä oli järkevä lupaus?”

Sofia kääntyi katsomaan Hannaa. He seisoivat Sofian kodin edessä reput selässään. Reppuihin oli pakattu kaikkea, mitä voisi tarvita lohikäärmeenkarkotusmatkalla. Kello oli puoli kaksitoista: olisi vielä hetki aikaa ennen kuin tulisi tammikuun toinen päivä. Silloin heidän Hannan mukaan piti olla jo matkalla toteuttamassa uudenvuodenlupaustaan. Sofia oli lopulta suostunut siihen, koska kukaan muu ei ollut koko heidän elämänsä aikana lähtenyt karkottamaan lohikäärmettä, vaikka se oli häirinnyt kylää jo satojen vuosien ajan.

Syy saattoi olla se, että sata vuotta sitten oli kymmeniä muitakin lohikäärmeitä ja kaikenlaisia taikaolentoja, jotka piti myös karkottaa. Ei ollut aikaa keskittyä vain yhteen lohikäärmeeseen.

Kun kaikki muut taikaolennot sitten oli hoideltu, ritarit olivat jo liian vanhoja karkottaakseen vielä kaikkein korkeimmalla vuorella asuvan lohikäärmeen. Lisäksi ritareilla oli ollut niin kiire, että he eivät olleet ehtineet kouluttaa oppilaita, joten ritareita ei ollut enempää.

Niinpä lohikäärme oli saanut oleskella rauhassa Kristallivuorilla.

Sofia huomasi ajattelevansa ’oli saanut’ eikä ’saa’. Se ratkaisi asian. Jos hän jo huomaamattaan ajatteli lähtevänsä Kristallivuorille, hän myös lähtisi. Ja muuten Hanna joutuisi lähtemään yksin. Jos Hannalle sattuisi jotain, jonkun pitäisi olla auttamassa häntä.

Ennen kuin Hanna ehti vastata mitään, Sofia sanoi:

”Mennään.”

Ja niin he lähtivät matkaan kohti Kristallivuoria.

Jätä kommentti