Syksyn sydän, osa kolme

Emma ei ollut pelkuri. Heti seuraavana päivänä koulun jälkeen hän seisoi ulkona reppu selässään ja punainen sadetakki päällään. Reppu oli onneksi oranssi. Emma tahtoi sulautua metsään niin hyvin, ettei se pelottava syksytyyppi huomaisi häntä. Koska myrkkysienimiekka… No, tuskin kukaan tahtoisi osumaa myrkkysienimiekasta.

Emma varmisti, että hänellä oli kaikki tarvittavat tavarat mukanaan. Repussa oli metsän kartta, kirjoitusvälineet, kiikarit, suurennuslasi, kännykkä, kotiavaimet ja linkkuveitsi, josta Emma oli erityisen ylpeä. Hän oli juossut eilisiltana kauppaan ja ostanut sen, jotta hänellä olisi edes jonkinlainen ase myrkkysienimiekkaa vastaan.

Emma epäröi hetken, ennen kuin rohkaistui ja alkoi kävellä polkua eteenpäin. Oli enää kuusi päivää äidinkielen tehtävän tekemiseen, ja hänen täytyisi pistää vauhtia, jos hän aikoi saada tehtävän joskus tehtyäkin. Ella sai aineen tehtyä jo eilen, joten Emman täytyi kirjoittaa viisi kertaa parempi, jos hän tahtoi olla yhtä hyvä kuin siskonsa.

Kauniita nuo punaiset lehdet, Emma tuumi – ja tunsi samassa jotain kurkullaan. Hän kääntyi hyvin varovaisesti katsomaan, kuka edessä oli.

Se syksytyyppi! Ja hänen myrkkysienimiekkansa lepäsi Emman kaulalla… Emma tosin epäili, että miekassa tällä hetkellä vaarallisinta olivat myrkkysienet, sillä terää näkyi vain päässä. Mutta Emman suurin murhe ei tällä hetkellä ollut syksytyypin miekan analysointi.

”Mitä sinä haluat?” syksytyyppi kysyi.

”Öö… Äidinkielen aineen”, Emma sanoi ja muistaessaan eilisen lisäsi kiireesti: ”Ja muutaman kuvan noista kivoista lehdistä.”

”Kivoista?” syksytyyppi äyskähti. ”Sanotko syksyn lehtiä kivoiksi?”

”Öö… Joo”, Emma sanoi. ”Sitähän ne ovat, vai mitä?”

”Eivät ne ole ainoastaan kivoja”, syksytyyppi sanoi pahantuulisesti. ”Ne ovat… taianomaisia.”

Emman mielestä se oli jo vähän liioittelua, lehtiähän ne vain olivat. Pian ne putoaisivat ja keväällä kasvaisi uudet, jotka sitten ensi vuonna taas punertuisivat. Hän ei enää jaksanut puhua lehdistä, joten hän kysyi:

”Mikä sinun nimesi on?”

Emman huomaamatta syksytyyppi oli vetänyt miekan pois hänen kurkultaan. Emma saattoi jo hengittää vapaammin.

”Minun nimeni on Sydänsyksy Syksysydän.”

Emman kieli meni solmuun jo ajatuksesta, että hänen pitäisi sanoa ’Sydänsyksy Syksysydän’.

”Onko sinun etunimesi siis Sydänsyksy?” Emma kysyi. Se ei ole liian vaikea, Emma päätteli huomatessaan, että hänen kielensä oli yhä toimintakunnossa.

”On”, Syksysydän sanoi. Emma tajusi vasta silloin, miten paljon hänen nimensä muistutti Syksyn sydän -aineen otsikkoa. ”Ja sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa: pakenet tai seuraat minua.”

 

(Jatkuu seuraavassa osassa, joka ilmestyy maanantaina 4.10.2021.)

Jätä kommentti