Syksyn sydän, osa kahdeksan

Emma totteli, koska no, olihan käskijä sentään noita. Sitä paitsi Emma oli aina halunnut lentää luudalla, ja nyt kun siihen kerrankin oli tilaisuus, hän aikoi todellakin kokeilla.

Emma oli arvellutkin, että luudalla olisi aika vaikea pysyä tasapainossa, mutta hän yllättyi silti, miten vaikeaa se todellisuudessa oli. Luuta oli niin ohut, että sillä istuminen sattui, ja Emman täytyi vaihtaa asentoa ja silloin luuta aina heilahti.

”Älä heiluta”, Liina-noita tiuskaisi.

Onneksi lentomatka ei ollut pitkä. Alle viidessä minuutissa luuta oli singahtanut purolta jonnekin omituiseen paikkaan, jossa Emma ei ollut koskaan käynyt, vaikka oli sentään kävellyt metsässä jo yli seitsemän vuoden ajan ja luullut tutkineensa jokaisen paikan.

Luudan päältä näkyy hienoja maisemia, Emma ajatteli heidän laskeutuessaan. Käveleminen tuntui omituiselta luudalla istumisen jälkeen. Ei ihme, että noidat kävelevät vähän hassusti, Emma mietti Liina-noidan viedessä luutaansa talon taakse.

Emma päätti noitaa odotellessaan tehdä pakosuunnitelman. Hän vilkaisi taakseen ja näki siellä vain piikikästä ja tiheää kasvillisuutta, jonka läpi ei varmastikaan olisi päässyt. Eikä Emmaa edes houkutellut sukeltaa piikkien keskelle. Vastenmielisyyttä lisäsi se, että kasveissa olisi punaisia tahroja, jotka näyttivät aivan vereltä.

Ja lisäksi, pakotietä ei ollut.

 

(Jatkuu seuraavassa osassa, joka ilmestyy lauantaina 9.10.2021.)

Jätä kommentti