Pelikorttien salaisuus, luku yksi

Olet ehkä joskus pelannutkin korttia. Saatat jopa omistaa pelikortit. Mutta oletko koskaan miettinyt (paitsi lukiessasi Liisan seikkailuja Ihmemaassa ), että pelikorttien kuvat voisivat herätä eloon tai että kortit voisivat toimia matkalippuina salaiseen maailmaan? (Jälkimmäistä ei tapahdu edes Liisan seikkailut Ihmemaassa –kirjassa.)

No, joka tapauksessa, Olivia ja Milla eivät olleet miettineet sitä. Juuri nyt he juoksivat kilpaa miettimättä muuta kuin kumpi voittaisi juoksukilpailun. Äkkiä Milla kompastui. He juoksivat juuri alamäkeen, joten vauhti oli tavallista nopeampi. Millan kenkä osui pieneen kiveen ja hän kaatui kyljelleen. Hänen vauhtinsa ei kuitenkaan pysähtynyt, ei, hän alkoi kieriä katua alas. Olivia oli vilkaissut taakseen, sillä hän oli johdossa, ja tyttö näki miten Milla kaatui. Milla vieri Olivian ohi ja Olivia näki Millan kauhistuneesta ilmeestä, että hän ei ollut ryhtynyt tarkoituksella kierimään.

Olivia juoksi Millan perään. Vasta kun Millan kädet ja jalat olivat punaisia ja täynnä naarmuja, alamäki loppui ja pian hänen vauhtinsakin pysähtyi. Olivia puuskutti.

”Auts”, Milla sanoi ja nousi ylös. Hän katseli ympärilleen. ”Missä me olemme?”

Oliviakaan ei tiennyt. He eivät koskaan olleet menneet näin kauas. Tuntui etteivät he enää olleet kaupungissa. Ei kuulunut autojen ääniä, liikennevalojen tikitystä, ei polkupyörien vaihteiden naksahduksia – ei mitään. Oli täysin hiljaista.

”Minulla on jano”, Olivia sanoi.

”Ehkä tuolta saa juotavaa”, Milla sanoi ja osoitti tummanvihreää rakennusta. ”Sen kyljessä lukee ’Noidanpata’. Se saattaa olla kahvila.

Tytöt kävelivät eteenpäin. He olivat siskoja. Olivia oli 13-vuotias ja päätä pidempi 12-vuotiasta Millaa. Heillä kummallakin oli suklaanruskeat hiukset ja tummansiniset silmät. Heillä oli päällään shortsit ja lyhythihaiset paidat, vaikka kauppoihin oli jo tullut halloween-tavaroita ja öisin oli pakkasta. Syy kummalliseen vaatevalintaan oli se, että siskot olivat aikoneet juosta vain kaksi korttelia, mutta sitten Milla oli kompastunut ja kierinyt ja johdattanut heidät johonkin kummalliseen paikkaan.

Olivia ja Milla astuivat sisään. He pelästyivät, kun joku huusi karmivalla äänellä ”Böö!” ja nauroi sillä tavalla kuin pahat noidat elokuvissa.

Olivia ja Milla hoksasivat, että ääni tuli oven yläpuolella olevasta laitteesta, joka näytti aivan halloween-kurpitsalta.

”Ehkä tämä on pilailupuoti, joka on vaihtanut jo halloween-teemaan. Ja tuo kurpitsa on olevinaan sellainen kello, joka kilahtaa aina kun asiakas astuu kauppaan”, Olivia ehdotti.

”Pilailupuodista ei kannata ostaa juotavaa”, Milla sanoi huolestuneena. ”Entä jos etsittäisiin joku toinen paikka…”

Olivia ja Milla ehtivät vain kääntyä ympäri lähteäkseen pois, kun heidän takaansa kuului nariseva, pelottavan ystävällinen ääni:

”Kas, asiakkaita!”

Tytöt käännähtivät säikähtäneinä ääntä kohti. He näkivät pienikokoisen, kumaraselkäisen ja harmaahiuksisen naisen. Milla katsoi häntä silmiin tavalliseen tapaan ja kohtasi haaleansinisten silmien pistävän mutta silti jotenkin tyhjän katseen. Katse oli niin kammottava, että Milla ei enää koskaan katsonut naista silmiin vaan tyytyi vilkuilemaan kaikkea muuta paitsi naista. Milla antoi Olivian hoitaa puhumisen, vaikka ei oikein tiennyt, uskaltaisiko isosisko avata suutaan; hän kun oli aina ollut heistä kahdesta se ujompi.

”Hei, rouva”, Olivia kuitenkin sanoi. Hänen äänensä ei edes värise jännityksestä, arvosteli Milla mielessään.

”Nimeni on rouva Kirku”, vanha nainen sanoi.

”Hän näyttää ainakin 200-vuotiaalta”, Milla kuiskasi Olivialle. Olivia tönäisi pikkusiskoaan; rouva Kirku saattaisi kuulla, hän vaikutti sellaiselta joka kuulisi ja näkisi kaiken häntä koskevan. Olivia oli oikeassa, sillä:

”Älähän nyt, tyttö, olen vasta 198-vuotias.”

Milla punastui.

”Mutta mitä te täältä tulitte hakemaan?” rouva Kirku jatkoi. ”Täällä ei käy asiakkaita kovin usein. Noidanpata ei varsinaisesti ole se kaikkein suosituin kauppa näillä kulmilla. Yleensä täällä käy yksi asiakas yhdessä tai kahdessa viikossa. He ovat teitä noin neljäkymmentä vuotta vanhempia. Kaikki teidän ikäisenne viettävät syyslomansa lähes kokonaan Myrkkypirtelössä. Oletteko varmoja, ettette olleet menossa sinne?”

”Emme koskaan ole käyneet täällä päin”, Olivia sanoi. ”Juoksimme kilpaa ja Milla kaatui. Hän kieri tänne ja minä en voinut muuta kuin seurata häntä. Päädyimme tänne aivan vahingossa”, Olivia kertoi. ”Tulimme tänne, koska minulla oli jano ja tämä oli ensimmäinen paikka minkä näimme.”

Nyt oli Millan vuoro tönäistä Oliviaa. Kaikkea ei tarvinnut kertoa omituisille 198-vuotiaille naisille. Vaikka Olivia oli ujo, alkuun päästyään hän ei osannut pitää suutaan kiinni.

”Onko sinulla yhä jano?” rouva Kirku kysyi, ja kun Olivia oli hiukan nyökäyttänyt päätään, hän huusi: ”Tommy!”

Pitkä, noin 20-vuotias mustahiuksinen mies kiirehti juoksujalkaa rouva Kirkun viereen. Mies, jota rouva Kirku oli kutsunut Tommyksi, oli melkein kaksi kertaa yhtä pitkä kuin rouva Kirku.

”Mitä nyt?” Tommy kysyi.

”Tommy, tässä on… Mitkä teidän nimenne olivatkaan?” rouva Kirku kysyi.

”Minä olen Olivia ja tässä on pikkusiskoni Milla”, Olivia vastasi.

”Tässä ovat siis Olivia ja Milla. Tytöt, tässä on poikani Tommy”, rouva Kirku esitteli.

Vaikka Tommy ja rouva Kirku muistuttivat etäisesti toisiaan, Olivian ja Millan oli vaikea uskoa että rouva Kirku oli Tommyn äiti. Rouva Kirkuhan oli Tommya 178 vuotta vanhempi!

”Tommy, vie Olivia asuntoomme ja anna hänelle lasillinen vettä”, rouva Kirku määräsi ja Tommy totteli.

Milla katsoi epätoivoisena siskonsa perään. Kuinkakohan kaukana rouva Kirkun ja Tommyn asunto olisi? Milla ei olisi halunnut erota Oliviasta eikä ainakaan jäädä yksin rouva Kirkun kanssa.

Tommy johdatti Olivian huoneeseen, jossa oli kaksi sänkyä, kaappi ja kirjoituspöytä. Siellä oli myös ovi, jonka Tommy avasi. Oven takaa paljastui pieni keittiö. Tommy otti lasin ja laittoi siihen vettä. Sitten hän ojensi sen Olivialle. Tyttö joi veden katsellen uteliaasti ympärilleen. Rouva Kirku ja Tommy taisivat olla niitä vanhanaikaisia kauppiaita, jotka asuivat kaupassaan.

Samaan aikaan kaupan puolella rouva Kirku esitteli myynnissä olevia tavaroita Millalle. Milla kiinnostui pelikorteista, joita rouva Kirku esitteli erityisen ylpeänä. Ne maksoivat kymmenen euroa. Milla päätti ostaa ne, mutta huomasi ettei hänellä ollut rahaa mukanaan. Hän kuitenkin oli niin ihastunut pelikortteihin, että rohkaistui kysymään:

”Voisinko tulla maksamaan myöhemmin?”

”Toki”, rouva Kirku sanoi. ”Haluat siis pelikortit?”

”Niin, rouva Kirku”, Milla sanoi.

”Erittäin hyvä valinta”, sanoi rouva Kirku. ”Kas, tuolta tulevatkin siskosi ja Tommy.”

Hetken kuluttua Olivia ja Milla seisoivat Noidanpadan ulkopuolella.

”Hienoa”, Olivia puuskahti. ”Olet nyt velkaa 198-vuotiaalle naiselle, jonka nimi on rouva Kirku ja joka minusta vaikuttaa aivan noidalta.”

”En minä ole velkaa kuin kympin”, Milla puolustautui. ”Ja itse joit heidän tarjoamaansa vettä.”

”Mutta minä näin kun Tommy laski sen hanasta”, Olivia sanoi. ”Ei heidän hanastaan tuleva vesi ole sen kummempaa kuin meidän hanavesi.”

”Sitten heidän myymänsä pelikortitkaan eivät voi olla sen kummallisempia kuin mitä meillä on kotona”, Milla totesi.

”Miksi muuten ostit pelikortit, kun meillä on kotonakin kolmet?” Olivia kysyi.

”Nämä ovat niin isoja”, Milla sanoi. ”Melkein kaksi kertaa normaalien pelikorttien kokoiset. Näitä ei voi laittaa hihaan ja voittaa niin. Ja meidän vanhat kortit on niin rypistyneitä ja likaisia.”

”Miten muuten ajattelit tulla maksamaan, jos emme osaa takaisin tänne?” Olivia kysyi. ”Ajattelitko kaatua ja kieriä uudestaan?”

”No en!” Milla huudahti. ”Pelataan nyt korttipeli. Mietitään vasta sen jälkeen, miten päästään täältä pois.”

Olivia huokaisi mutta suostui pelaamaan Millan kanssa. Eihän heillä ollut muitakaan mahdollisuuksia, ja heidän kummankin päät olivat varmasti liian sekaisin rouva Kirkusta ja Noidanpadasta, jotta he olisivat voineet miettiä järkevästi keinoja päästä pois.

”Mutta ollaan nopeita”, Olivia sanoi. ”Äiti ja isä varmaan ihmettelevät, miksi meillä kestää puoli tuntia juosta kaksi korttelia.”

Samassa alkoi kuulua musiikkia. Olivialle kesti hetken tajuta, että hänen kännykkänsä soi. Olivia kaivoi sen esiin shortsiensa taskusta ja vastasi.

”Hei äiti. Ai että missä me olemme?” Olivia vilkaisi hermostuneesti Millaa, joka huitoi käsillään sinne tänne. Jotenkin tuntui, etteivät he voineet kertoa totuutta. ”Me sovittiin, että häviäjä tarjoaa kaakaot Kahvila Auringonlaskussa. Minä hävisin ja nyt me istutaan Millan kanssa tässä kahvilassa.”

”Selvä”, äiti sanoi. ”Tulkaa sitten päivälliselle kotiin.”

Puhelu loppui. Olivia ja Milla huokaisivat helpotuksesta. Heillä oli kolme tuntia aikaa.

Tytöt istuivat läheiselle penkille ja Milla alkoi jakaa kortteja. Kun kortit oli jaettu, tuli kova tuulenpuuska ja yksi kortti lennähti pois pakasta. Se leijaili roskiksen luo ja jäi epäröimään siihen luukun kohdalle, mistä roskat laitetaan sisään. Milla kiirehti kortin luokse ja Olivia tunki kortit koteloon ja laittoi sen taskuunsa. Sitten hänkin juoksi kortin luokse. Milla kiskoi sitä pois roskiksesta. Olivia alkoi auttaa häntä ja mietti, oliko kortti takertunut johonkin, kun se ei tuntunut millään irtoavan. Samassa tuntui voimakas nykäisy ja Olivia ehti jo luulla, että kortti oli irronnut, mutta samassa kortti tempaisi heidät roskiksen sisään. Se oli hyvin kummallista, sillä Olivia ja Milla olivat ainakin kolme kertaa roskiksen kokoisia ja milloin pelikorteista oli tullut niin voimakkaita, että ne pystyivät kiskomaan ihmisiä jonnekin?

Olivia ja Milla näkivät yhtäkkiä paljon pelikortteja ja paljon kirkkaita värejä, he heittivät voltteja ja tekivät kärrynpyöriä, vaikka eivät edes osanneet. Yhtäkkiä pyöritys loppui ja he putosivat johonkin hyvin pehmeään ja tahmaiseen. Tytöt huomasivat hämmästyksekseen sen olevan hattaraa.

”Missä me olemme?” Milla kiteytti sanoiksi heidän kummankin pyörimisen jäljiltä sekalaiset ajatuksensa.

Olivia katseli ympärilleen. Hänestä tuntui, että Millaa vanhempana hänen pitäisi olla tilanteen tasalla, mutta hän ei tiennyt yhtään mitä oli tapahtunut. Vaikutti siltä, että pelikortti oli vetänyt heidät jonkinlaiseen taikamaailmaan.

”Onko se pelikortti sinulla tallella?” Olivia kysyi.

”Se on tässä”, Milla sanoi ja näytti korttia. Olivia laittoi sen koteloon muiden korttien sekaan. Sitä saatettaisiin vielä tarvita.

Samassa siskot tunsivat, että heidän ympärilleen laskeutui köysi. Se kiristyi. Sen oli kai tarkoitus vetää Olivia ja Milla mahdollisimman lähelle toisiaan, mutta hattara oli niin tahmeaa, että he sen sijaan kaatuivat pää edellä hattaraan ja olivat tukehtua.

He tunsivat, että joku nosti heidät pystyyn ja tyrkkäsi johonkin, joka muistutti pyörillä liikkuvaa vankiselliä. Olivia ja Milla tunsivat, miten se nytkähti liikkeelle.

He käänsivät katseensa vangitsijaansa kohti. Hän oli pelikortti!

Mitäköhän kieltä hän puhuu? Olivia mietti. Se selvisi nopeasti, sillä pelikortti alkoi puhua.

”Nimet?” hän kysyi. Pelikortti puhui suomea, onneksi.

”Olivia”, sanoi Olivia.

”Milla”, sanoi Milla.

”Minun nimeni on Patasotilas”, pelikortti sanoi. Patasotilas oli myös hänen kuvionsa.

Milla oli alkanut miettiä, minkä vuoksi heidät oli vangittu. Olikohan hattarapensaassa istuminen rikos? Patasotilas ei vaikuttanut kovin pelottavalta, vaikka olikin vanginnut Olivian ja Millan. Niinpä Milla uskaltautui tiedustelemaan häneltä muutamia asioita.

”Mikä tämän paikan nimi on?” Milla kysyi. Hän ei tahtonut heti suoraan kysyä miksi heidät oli vangittu.

”Jokeripokeri”, Patasotilas vastasi. ”Tämä maa on ollut Jokeripokeri jo monta vuotta.”

”Mikä tämän maan nimi oli ennen kuin siitä tuli Jokeripokeri?” Milla uteli.

”Herttala”, Patasotilas vastasi. ”Silloin kuin Herttakuningas ja Herttakuningatar hallitsivat. Nyt vallassa ovat Jokerin veljekset.”

”Onko se hyvä vai huono juttu?” Milla kysyi. ”Siis se että hallitsijoina ovat nyt ne Jokerin veljekset?”

”Hyvin, hyvin huono”, huokaisi Patasotilas. ”Hertat eivät olleet ystävällisiä, mutta kyllä heillä sentään jonkinlainen järki teoissaan. Jokerit tekevät mitä päähän pälkähtää.”

”Mutta miksi heidät sitten valittiin valtaan?” Olivia kysyi. ”Vai miten täällä oikein hoidetaan uusien hallitsijoiden valitseminen? Perivätkö Jokerin veljekset Herttakuninkaan ja Herttakuningattaren paikan? Ovatko he jotain sukua?”

”Eivät he ole”, Patasotilas sanoi. ”Eräänä yönä, kun linnan väki jo nukkui, Jokerin veljekset hiipivät sisään ja uhkasivat miekoilla Herttoja. He eivät voineet muuta kuin luovuttaa paikkansa Jokereille.”

”Ooh”, huokasi Milla. ”Ihan kuin jostain sadusta.”

”Missä Hertat nyt ovat?” liittyi Olivia keskusteluun. Hän oli kuunnellut tarkkaavaisena koko ajan.

”Jokerin veljekset vangitsivat heidät linnan alapuolella sijaitseviin tyrmiin”, Pataässä kertoi kauhua äänessään. ”Tyrmissä kummittelee. Vangit eivät saa ruokaa ja Jokerit eivät edes suunnittele päästävänsä vankeja joskus vapauteen. Edes syyttömiä, joita kaikki tämänhetkiset vangit ovat.”

Äkkiä Millan valtasi kauhea epäilys. ”Ei kai meitä olla viemässä sinne?”

Patasotilas ei vastannut mitään. Olivia ja Milla tulkitsivat hiljaisuuden myöntymisen merkiksi.

 

(Jatkuu seuraavassa luvussa, joka ilmestyy todennäköisesti viikolla 46.)

 

 

Jätä kommentti