Pelikorttien salaisuus, luku kuusi

Milla työnsi päänsä ulos teltan oviaukosta ja kirkaisi kauhistuneena. Olivia pomppasi ylös makuupussistaan ja mietti hetken, miksi oli teltassa. Sitten hän muisti, mitä oli tehnyt yöllä. Mutta miksi Milla kirkui?

”Mitä nyt, Milla?” Olivia kysyi.

Millan ei tarvinnut vastata, sillä vastaus ilmestyi heidän telttaansa. Sisään kömpi pelikortti, ristikuutonen. Olivia oli oppinut, että korttien nimet tulivat heidän kuviostaan ja väristään. Tämä oli siis nimeltään Ristikuutonen. Mitään sanomatta se nappasi Olivian ja Millan käsiinsä ja kantoi heidät ulos. Ristikuutonen lähti marssimaan jonnekin. Se ei ollut huomaavinaan Oliviaa ja Millaa, vaikka kantoi heitä.

”Minneköhän meitä viedään?” Olivia pohti. Ristikuutonen ei edelleenkään sanonut mitään, jatkoi vain marssimista.

”Minulla on paha aavistus”, Milla sanoi.

”Se vankila?” Olivia arvasi.

”Niin juuri”, Milla huokaisi. ”Onkohan tuo pelikortti kuuro?” hän sitten mietti.

”Minä en ole kuuro”, tiuskaisi Ristikuutonen.

”Harmi”, sanoi Milla ja Ristikuutonen mulkaisi häntä äkäisesti.

 

Kului varmasti tunti, ennen kuin Ristikuutonen pysähtyi. He olivat metsän keskellä, jonkinlaisella aukiolla. Aukio näytti täydellisen pyöreältä. Sitä ympäröivät tiheästi kasvavat puut ja soliseva puro. Se olisi ollut hyvin mukava paikka, jos Oliviaa ja Millaa ei olisi vahtinut vihamielinen pelikortti. Aukio muuttui vielä kauheammaksi, kuin puiden välistä astui esille lisää pelikortteja, kaksi kappaletta. Olivia ja Milla tajusivat, että ne olivat Jokerin veljekset.

 

(Jatkuu seuraavassa luvussa, joka ilmestyy todennäköisesti viikolla 1.)

2 kommenttia artikkeliin ”Pelikorttien salaisuus, luku kuusi”

  1. Tarina on muuten todella hyvä, mutta minua häiritsee se seikka, että Olivia ja Milla päättivät leiriytyä pelikorttien maahan yöksi, vaikka olivat jo viime kerralla jääneet kiinni. Mikseivät he yöpyneet sisäänkäynnin lähellä tavallisessa maailmassa?

Jätä kommentti