Keppihevosen salaisuus, osa yksi

Todennäköisesti arvaat jo, ettei päiväni ollut eilen aivan tavallinen. En kerro tarinaa siksi, että voin mainostaa miten kävin ratsastamassa upouudella keppihevosellani ja palasin sen jälkeen kotiin syömään lettuja ja juomaan kaakaota. Mutta sinun ei tarvitse kuulla enää sanaakaan letuista ja kaakaosta, sillä minä en palannut kotiinkaan ennen kuin seuraava aamu alkoi sarastaa.

Hei! Minun nimeni on Viivi ja rakastan keppihevosia. Olen 12-vuotias ja minulla on 24 keppihevosta. Niistä uusimman sain valmiiksi viisi minuuttia sitten. Se on vaaleanharmaa ja sillä on tummanharmaa harja. Päätin nimetä sen Syysmyrskyksi. Ajattelin ensin nimeä Syys, mutta en tiedä miten sitä taivutetaan, joten tyydyin Syysmyrskyyn.

Seisoin kotini eteisessä ulkovaatteet päällä ja keppihevonen kädessäni ja valmistauduin lähtemään ulos. Suunnittelin ensin reitin. Päätin mennä metsän poikki, ostaa kaupasta jäätelön uuden keppihevosen kunniaksi ja mennä takaisin metsään syömään se.

Astuin ulos ja suuntasin metsään. Ei mennyt kauaa, kun jo laukkasin polkuja ristiin rastiin. Minulla on nimittäin metsä naapurina: minun tarvitsee vain ylittää tie ja sitten olenkin jo metsässä. Parasta on, ettei se ole mikään pieni paikka, missä on muutamia puita vaan ainakin kahden kilometrin mittainen. Siellä on niin paljon puita, että polut ovat hyvin kapeita. Mutta purot siellä ovat noin viisi metriä leveitä ja niin syviä, että voin uida niissä kesäisin. Purot jäätyvät talvisin ja niiden päällä voi jopa luistella.

Kun saavuin ensimmäiselle purolle, Syysmyrsky alkoi täristä ja heilua, vaikka minä en tehnyt mitään muuta kuin kävelin rauhallisesti eteenpäin katsellen auringossa kimaltavaa puroa. Säikähdin. Ja säikähdin vielä enemmän, kun keppihevonen muuttui jääkylmäksi. Kirkaisin ja pudotin sen maahan. Heti mustikanvarpuihin osuessaan siitä purkautui jotain suurta, vaaleanharmaata ja läpinäkyvää.

 

(Jatkuu seuraavassa osassa, joka ilmestyy lauantaina 25.9.2021.)

Jätä kommentti