Keppihevosen salaisuus, osa neljä

”Minä tiedän kyllä toisenkin reitin”, Syysmyrsky sanoi tuijotettuamme siltaa hetken. ”Se ei ole kovinkaan montaa metriä pidempi, mutta…”

”Mitä mutta?” kysyin.

”Se on aika vaarallinen”, Syysmyrsky empi. ”En oikein tiedä, voinko lähettää sinut sille reitille…”

”Millainen se reitti on?” kysyin yhä uteliaampana – ja hieman peloissani.

”Näethän nuo puut tuossa?” Syysmyrsky kysyi ja osoitti kaviollaan kohti suuria puita. Nyökkäsin ja haamuhevonen jatkoi: ”Jos hyppäisi oikein pitkälle, saattaisi ylettyä tuohon rotkon toisella puolella kasvavan puun oksaan. Täytyisi hypätä ainakin kaksi metriä, joten en tiedä…” Syysmyrsky vaikeni epävarmasti.

Minäkin olin pitkään hiljaa, vaikka joissain tarinoissa sankarittaret olisivat hetkeäkään epäröimättä lupautuneet tekemään niin kuin Syysmyrsky varovaisesti ehdotti. He olisivat tietenkin vielä selvinneet jutusta vain hiukset tyylikkäästi heilahtaen, sillä tavalla että näytti kuin he olisivat harjoitelleet temppua ainakin kaksi vuotta.

Mutta jostain syystä minä siltikin lupasin hypätä rotkon yli. Ehkä halusin ilahduttaa Syysmyrskyä tai ehkä halusin yhtä kovasti kuin Syysmyrsky saada Hopealammen laukkakilpailun arvoituksen ratkaistua.

”Jos en onnistu, minusta voi tulla haamuratsastaja”, totesin tekopirteästi ja kiipesin puuhun. Ennen olin aina pelännyt puuhun kiipeämistäkin hirveän paljon, mutta nyt se oli suunnitelman helpoin ja turvallisin osuus. Vaikka se oli ensimmäinen kerta koko 12-vuotisen elämäni aikana, kun kiipeän puuhun, voin sanoa yksinkertaisesti ’kiipesin puuhun’ ja mieleenne tulee kuva tytöstä, joka vain sujahtaa maankamaralta puun oksalle. Ja siltä se tuntuikin.

Sitten nousin hieman horjuen seisomaan oksalla. Viimeistään tässä vaiheessa tajusin, että minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia selviytyä yli kahden metrin hypystä, kun en voinut edes ottaa vauhtia.

Kyllä minä vauhtia sain, mutta en ottanut sitä itse. Juuri kun olin päässyt seisaalle, tuli kova tuulenpuuska. Se heilutti puun oksia ja yksi todella voimakas läimäisi minua selkään. Lennähdin alas oksalta ja tömähdin päin sitä paksua oksaa, josta minun oli määrä tarttua kiinni. Ja tajusin myös, etten ehtinyt tarttua oksaan.

 

Miljardi kertaa tavanomaista suuremman säikähdyksen ja epätoivonaallon jälkeen huomasin, etten pudonnutkaan kovaa kyytiä kohti alla olevaa jokea, jonka pohjassa olivat melkein kaikki Hopealammen laukkakilpailuun osallistuneet. Minulla oli ollut käsittämätön tuuri: takkini hiha oli takertunut oksaan kiinni ja piteli minua puussa kiinni.

 

(Jatkuu seuraavassa osassa, joka ilmestyy tiistaina 28.9.2021.)

Jätä kommentti