Keppihevosen salaisuus, osa kuusi

Minulla ei ollut yhtä satumainen tuuri kuin joissain tarinoissa tässä vaiheessa, kun on jo ehtinyt tapahtua kaikenlaista ja kirjoittaja ajattelee jo seuraavaa tarinaa. Oliver ei nimittäin ollut jättänyt ikkunaa auki ja ovikin oli lukossa. Mutta murtautumisesta minä puhuinkin, ja jos aikomuksena on murtautua jonkun toisen kotiin, ei kai voi kävellä sisään etuovesta?

Toisaalta… Jos on etuovi, on takaovi, eikö niin? Jos olisi pelkkä etuovi, se olisi vain ’ovi’, ei etuovi. Juoksin Oliverin talon taakse ja huomasin, että siellä oli takaovi. Ja se ei ollut lukossa. Myönnetään, minulla oli yhtä hyvä tuuri kuin joidenkin muiden tarinoiden henkilöillä.

Takaovi narisi hieman, kun avasin sen. Keksin riisua kenkäni, ettei niistä kuuluisi mitään ääntä. Hiivin sukkasillani Oliverin olohuoneeseen (tai oletan, että se oli olohuone) ja tajusin, etten nähnyt mitään. Kukaan ei siis vetänyt säkkiä pääni yli tai mitään sellaista, Oliverin talossa ei vain yksinkertaisesti ollut valoja päällä. Jos olisin sytyttänyt ne, Oliver olisi saattanut herätä. Mutta minullahan oli taskulamppu taskussani! (Miksi se ei olisi ollut taskussani? Sehän on taskulamppu!)

Napsautin sen päälle ja olin ensimmäistä kertaa elämässäni iloinen siitä, että sen valo oli hyvin himmeä. Muistin aikaisemmat kerrat, jolloin olin käyttänyt taskulamppuani – yleensä silloin, kun olin ollut ratsastamassa jollain keppihevosellani ja minusta tuntui siltä, että hämärä oli yhtäkkiä vain saartanut minut ja ratsuni mukanaan kaikki mahdolliset hirviöt. Silloin olin sytyttänyt taskulampun ja kironnut mielessäni sitä, että sen valo oli niin himmeä enkä ollut muistanut ostaa uutta tai edes yrittänyt vaihtaa paristoja.

Mutta takaisin pimeyshirviöiden keskeltä Oliverin taloon. Minähän en yhtään tiennyt, mitä minun pitäisi etsiä, joten muistelin kaikkia koskaan lukemiani seikkailukertomuksia. Eikös niissä ratkaisu aina löytynyt syyllisen päiväkirjasta tai hänen saamistaan kirjeistä? Ehkä minun kannattaisi selata ne läpi. Jos Oliver oli niin kuin useimmat, hänellä oli kirjoituspöytä, jonka laatikossa hän säilytti päiväkirjojaan – jos hän oli sellaista koskaan kirjoittanut – ja vanhoja kirjeitä, jos hän oli säästänyt ne. Vanhat kirjeet tosin saattoivat olla myös ullakolla, mutta Oliverin pienessä mökissä oli vain yksi kerros.

Minua alkoi huolestuttaa, että Oliverin kirjoituspöytä olisi hänen makuuhuoneessaan niin kuin minulla. Sitten minun täytyisi joko pitää Syysmyrskylle antamani lupaus ja lähteä tyhjin käsin pois tai sitten voisin ilahduttaa Syysmyrskyä saapuen todisteet kädessäni (ja hieman sanani syöneenä) hänen luokseen.

Tiesin ilman pohtimistakin, että toteuttaisin jälkimmäisen vaihtoehdon. Tarkistettuani jokaisen huoneen, jopa saunan, kolmeen kertaan, raotin tuhat kertaa varovaisempana kuin tavallisesti Oliverin makuuhuoneen ovea.

 

(Jatkuu seuraavassa osassa, joka ilmestyy 30.9.2021.)

Jätä kommentti