Keppihevosen salaisuus, osa kolme

Syysmyrsky oli yhtä hyvässä kunnossa kuin eläessään. Siis enhän minä ole varma, kuinka nopea hän oli, mutta jos hän osallistui yhteen vaikeimmista ratsastuskilpailuista, mitä koskaan on järjestetty, kyllä hän varmaan aika hyvässä kunnossa oli. Kahdenkymmenen kilometrin matka oli laukattu pois vain hiukan yli kahdessakymmenessä minuutissa. Syysmyrsky näytti varmaan raketilta.

Pysähdyimme Oliverin talon edessä. Poskeni olivat matkan aikana muuttuneet punaisiksi, mikä sopi hyvin rooliini koululehden toimittajana, koska minun ikäisiäni varmaan jännitti kysyä haastatteluita.

Huomasimme Syysmyrskyn kanssa, etten näyttänyt yhtään koululehden toimittajalta. Minulla täytyisi olla ainakin lehtiö ja kynä. Onneksi löysin taskustani muutaman euron, jolla saisi hyvät tarvikkeet.

Kun palasin kaupasta lehtiö ja kynä mukanani, Oliverin talon ovi avautui. Talosta astui ulos vanha mies, jolla oli lyhyet hiukset, jotka olivat sekoitus ruskeaa ja harmaata ja siniset silmät. Hänen ilmeensä ei ollut kovinkaan ystävällinen. Itse asiassa se ei ollut ollenkaan ystävällinen.

Astuin silti rohkeasti hänen eteensä ja tervehdin häntä mahdollisimman kohteliaasti.

”Hyvää päivää, herra Kolmonen”, sanoin asiallisella äänellä. ”Olen Viivi Erikson Mansikkalan koulusta. Olen koululehtemme Mansikkamaan toimittaja ja haluaisin haastattelun ainoalta Hopealammen laukkakilpailuista selvinneeltä.”

Kun Oliver katsoi minua jäätävästi, aloin miettiä, oliko sittenkään järkevää kertoa oikeaa nimeäni ja kouluani. Kaikki muu puheestani oli totta, paitsi etten ollut koululehden toimittaja. Koulullamme oli kyllä lehti ja sen nimi oli Mansikkamaa.

”Olkoon”, Oliver sanoi murahtaen. ”Voit saada haastattelun, kunhan siinä ei kestä kauaa”, hän lisäsi vaihtaen äänensävynsä murahtelevasta jäätävän kohteliaaksi.

Kysyin häneltä muutamia kysymyksiä, jollaisia uskoin oikeidenkin koululehtien toimittajien kyselevän. Sitten kysyin kaikkein tärkeimmän kysymyksen.

”Miksi vain te selvisitte laukkakilpailusta?”

”Kävi tuuri”, Oliver sanoi taas murahdellen.

”Minkä takia muut kilpailijat eivät selvinneet?” utelin.

”Heillä ei käynyt tuuri”, murahti Oliver.

Huomasin, ettei Oliver vastannut mihinkään kunnolla. En ollut yhtään viisaampi kuin ennen Oliverin haastattelua. Tai olin vähän. Tiesin, että Oliver oli hyvin äkäinen ja ettei häneltä saisi mitään tietoja. En siltikään vielä luovuttanut.

”Oliko reitti vaarallinen vai minkä vuoksi kilpailulla oli niin onneton loppu?” kysyin.

”Saattoi se olla vaarallinen”, Oliver sanoi. ”En minä siitä paljoa näin pitkän ajan jälkeen muista.”

”Eikö teitä sureta hevosesi tai muiden ratsukoiden kohtalo?” kysyin. Ajattelin, että minun pitäisi oikeastikin olla koululehden toimittaja, koska olin niin hyvä keksimään kysymyksiä.

”Ei”, Oliver murahti. ”Mutta tulin ulos hakemaan päivän lehden, en vastamaan koululehden toimittajan kysymyksiin. Hyvästi!”

Oliver noukki sanomalehden maasta ja käveli taloonsa.

Minä palasin Syysmyrskyn luokse. Ilmeisesti haamuhevosia eivät nähneet muut kuin ne, joiden tekemistä keppihevosista ne ovat ilmestyneet.

”No?” Syysmyrsky kysyi uteliaasti.

”Ei mitään apua”, sanoin ja näytin hänelle Oliverin vastaukset, jotka olin toimittajaroolini vuoksi kirjoittanut ylös.

”Öh… Minä en osaa lukea”, Syysmyrsky huomautti. ”Olen hevonen!”

Luin hänelle vastaukset ääneen.

”Ilmeisesti ainoa keino päästä eteenpäin mysteerin selvittämisessä on mennä tutkimaan paikkaa, jossa onnettomuus tapahtui”, Syysmyrsky sanoi. ”Hyppää kyytiin, niin lähdetään!”

Tottelin ja Syysmyrsky laukkasi eteenpäin.

”Pian saavumme sillalle, joka vie meidät sen kohtalokkaan rotkon yli”, Syysmyrsky sanoi.

Noin minuutin kuluttua näimme edessämme sillan. Tai tarkemmin sanoen sillan puolikkaan. Se ainakin oli varmaa, ettei siltaa voisi ylittää.

 

(Jatkuu seuraavassa osassa, joka ilmestyy maanantaina 27.9.2021.)

 

Jätä kommentti