Keppihevosen salaisuus, osa kaksi

Se, mitä Syysmyrskyn sisältä purkautui, oli hevosen muotoinen. Ja se puhui.

”Tervehdys, Viivi”, se sanoi. ”Minä olen haamuhevonen. Nimeni oli Syysmyrsky ja olin juuri tuon sinun keppihevosesi näköinen. Meillä haamuhevosilla on sellainen etu muihin haamuihin verrattuna, että jos joku tekee keppihevosen, joka näyttää samalta kuin joku meistä ja jolla on sama nimi kuin jollakin meistä, hän voi piiloutua keppihevosen sisään ja purkautua ulos heti kun kukaan ei ole näkemässä. Paitsi keppihevosen omistaja tietenkin. Sitten me teemme yhteistyötä keppihevosen omistajan kanssa, kunnes jokin mieltämme vaivaava asia on saatu hoidettua. Sitten me katoamme sinne mistä tulimmekin.”

”Minkä asian vuoksi sinä tulit tänne?” kysyin.

”Olet varmaan kuullut tarinan Hopealammen laukkakilpailusta?” Syysmyrsky sanoi kysyvästi.

Nyökkäsin. Jokainen oli kuullut Hopealammen laukkakilpailusta. Aiheesta oli kirjoitettu kymmeniä kirjoja. Se oli ollut suuri mysteeri jo 75 vuotta. Laukkakilpailuun oli osallistunut kaksikymmentä ratsukkoa, joista yksikään ei ollut selvinnyt maaliin. He olivat vain kadonneet matkalla. Kuultuaan tämän Hopealammen laukkakilpailun järjestäjä, rikas rouva Aaltonen, oli muuttanut pois kertomatta asiasta mitään kellekään kyselijälle.

”Minä olin mukana niissä. Minusta tuli haamuhevonen, kun suistuin kaikkien muiden hevosten ja ratsastajien tapaan alas kilometrien korkuiselta kalliolta. Hukuimme kaikki alla olevaan jokeen. Tai ei!” Syysmyrsky huudahti äkkiä muistaen jotakin. ”Yksi meistä selvisi. Mutta vain ratsastaja. Hänen nimensä on Oliver Kolmonen. Itse asiassa juuri hänen takiaan me putosimme ja hukuimme.”

Olin hyvin ihmeissäni, kun minä olin saanut noin vain kuulla ratkaisun Hopealammen laukkakilpailun mysteeriin. Niin ihmeissäni, etten voinut edes kysyä, kuka Oliver Kolmonen oli. Onneksi Syysmyrsky kertoi sen minulle kysymättäkin.

”Oliver Kolmonen oli kaupungin paras ratsastaja. Hän oli ratsastanut sadoilla eri hevosilla, mutta ei ollut ostanut yhtäkään. Eivät olleet tarpeeksi hyviä, kuulemma. Hänelle oli lahjoitettu laukkakilpailua varten maan paras hevonen, koska kaikki tahtoivat hänen voittavan muista kaupungeista tulleet kilpailijat. Harmi vaan, että Oliver hyppäsi noin puolimatkassa pois hevosensa selästä. Hevonen teki äkkijarrutuksen ja koska se oli ollut ensimmäisenä, me muut törmäsimme siihen ja tönäisimme sen vahingossa jokeen tullen itse perässä. Ratsastajat olivat meidän selässämme, joten he putosivat myös. En tiedä, miksi Oliver Kolmonen lopetti ratsastamisen kesken kaiken, sillä hän olisi voittanut, jos olisi jatkanut. Ja se minua on mietityttänyt jo 75 vuotta. Ja nyt sinä ratkaiset arvoituksen kanssani”, Syysmyrsky sanoi. Hän ei antanut minun sanoa mitään ennen kuin jatkoi: ”Oliver taitaa olla nyt melkein 90-vuotias. Tiedän missä hän asuu. Hänen kotinsa on edelleen Hopealammen kaupungissa. Meidän täytyy mennä sinne. Sinä voit esittää olevasi koululehden toimittaja, joka haluaa haastattelun ainoalta Hopealammen laukkakilpailusta selvinneeltä.”

”Mutta Hopealammen kaupunkiin on ainakin kaksikymmentä kilometriä matkaa!” huudahdin. ”Emme mitenkään pääse sinne. Muuten olisi kyllä kiva auttaa sinua ratkaisemaan mysteeri.”

”Kuka sanoi, ettei haamuhevosella voi ratsastaa?” Syysmyrsky kysyi. ”Hyppää selkääni.”

Ja niin minä sitten tein.

 

(Jatkuu seuraavassa osassa, joka ilmestyy sunnuntaina 26.9.2021.)

Jätä kommentti